No eipähä ollu, Laosissa dokaaminenkin on nii lunkia että krapulat ei tartu.
Alko olemaan se piste elämässä että pitäs lähtee takasin kohti Thaimaata, pari päivää jäljellä enää ennen kuin kanssamatkaajani koulu taas jatkuu ja mulla oli suunnitelmissa sitte koluta vähän Bangkokia koska en ehtiny olemaan siellä ees ihan kokonaista vuorokautta saapumisen jälkeen.
Mut jos viisumissa on vielä rutosti päiviä jäljellä nii minkäs takia mun pitäs mihinkään lähteä?
Lao-life style oli iskostunut mieleen niin hyvin viime päivien aikana että mä päätin jäädä. Ihan helpoimman kautta mä en tosin sitä tietenkään tehny.
Edellispäivänä selviteltiin bussiaikatauluja Tad Lo - Pakse-välille, niitähä menee noin tunnin välein 7.30 alkaen. Ois voinu huomata kysyä tietysti koska se viiminen menee. Laolaisittain päivän käynnistyminen otti oman aikansa, aamiaisen jälkeen makoiltiin hammokeissa ja oletettavasti lauottiin puujalkavitsejä.
 |
| Rankkaa, rankkaa on. |
Muutama tunti myöhemmi oli vähä sellanen fiilis että nyt on pakko alkaa pistää kamoja kasaan ja lähtee liikkumaan, näin siis toimittiin. Guest house maksettiin bahteilla aivan kuin edellispäivänä sovittiin, rinkat niskassa kauhee soija päällä kävellen kohti sitä pistettä mihin se bussi meidät jätti ja mistä seuraava oletettavasti lähtee.
Matkalla naamaan lisää sitä helvetin nuudelikeittoa ja pistäytyminen Supermerchadossa ORM-periaatteen mukaisella täydennysostoskierroksella (ORM = Oma Rulla Mukana).
Bussin piti tulla johonkin kellonaikaan X, se tuli lopulta kellonaikaan Y mutta matkaan päästiin. Ja ehtihä siinä bussipysäkillä kuuntelemaan musiikkia ja juomaan Beerlaon ja ihmettelemään kylänraittia että ei se ny missää nimessä hukkaan menny.
Päivän viiminen bussi oli mallia sleeper, eli penkkejä ei ollu vaan sellasia makuulaverisysteemeitä. Vitun ahtaita sellasia. Ehkä kaks metriä pitkä ja joitai kymmeniä senttejä levee asia, Yksin ei tarvinu taas olla ku sillä samalla laverilla oli valmiiks joku jannu meidän kanssa. Ei haittaa meikää, siitä huolimatta että olin keskipaikalla eli kahen muun ihmisen välissä: tyytyväisesti sikiöasennossa nukkuessa meni käytännössä koko matka.
 |
| Heikki yritti kans mut ei ollu yhtä hyvä ku mä |
Päästiin Pakseen, otettiin suunta luonnollisesti Teetin guest housea kohti koska mitään muuta majoitusta ei enää Paksessa käydessä vaihtoehtona pidetä.
Ei päästy ihan perille asti ku Teetti jo huuteliki kadun varresta, oli naapurin poikien kanssa dokaamassa ja pelaamassa petanquee, kyseli vaan mukaan. Mut nyt ei pysty.
Vaimonsa se oli laittanu duuniin, sabaidii vaan ja saatiiha me sieltä huone. Eri huone ku edelliskerralla mutta meininki ei ollu kauheesti eri..
En oo ehkä koskaa elämässäni nauranu nii paljon ku todetessani että siinäkään huoneessa ei kylppärin ovi mee kiinni, koska se ovi on liian iso. Seinä oli myös vähän vinossa. Ja vaikka ulko-oven pisti sisäpuolelta lukkoon, se aukes varmaan 10cm ulkopuoleltaki kokeillessa että oli aika triviaalia pitää se lukossa. Teetti remontoi, asia kunnossa.
Kohtalaisen järjetön nälkä alko taas olemaan tässä pisteessä muutaman tunnin bussi-, tuk tuk- ja kävelyretkeilyn myötä, nokka kohti sitä intialaista.
Ei menny taas ihan putkeen sekää homma. Oli nii paljo jengiä että ei mahduttu terassille vaa jouduttiin sisäruokintaan. Paitsi että ku oltii joku 20min istuttu siellä näkemättä henkilökuntaa, vapautu yks pöytä ja siirryttiin ulos. Ihan kauheesti mitää ei tuntunu tapahtuvan. Jossai välissä paikan omistaja/kokki/joku ukko tuli kertomaa että voipi mennä tuntiki ennen ku sitä ruokaa tulee. Niin hyvää ruokaa se edelliskerroilla oli että aivan sama, venataan nyt sitte. Heksa tosin kävi naapurin Supermerchadosta hakemassa pahimpaan hätään suklaapatukan. Kaappi oli täynnä Beerlaoa niin mikäpäs siinä istuskellessa ja niitä samoja vammasia puujalkavitsejä heitellessä. Paitsi se että siinä noin tunnin urpoilun jälkeen todettiin takanamme sijaitsevassa pöydässä englannin ääntämyksestä päätellen olevan selkeesti suomalaisia. Ne joutu nimittäi kuuntelemaa aika vitun hölmöjä juttuja ja aika vitun paljon myös.
Lopultaha sitä ruokaaki alko tulemaan, tosin toista tilaamaamme naan-leipää ei saatu koska taikinan kanssa oli joku ongelma, eikä sen tilalle lupailtua riisiä myös nähty ikinä, paitsi laskussa. Hieman itkuinen tarjoilijaleidi tosin oli kovinkin pahoillaan kun ei riisiä ollut muistanut tuoda, vaan eipä sitä luonnollisesti tarvinu maksaakaan. Reilu pari tuntia meni paikalle saapumisesta siihen että oltiin syöty, ei ihan täydellinen ravintolakokemus mutta on se sen verran hyvä mesta että ei tuntunu missään.
Oli aika ryytynyt olo joten päätettiin skipata Teetin petanque-kutsu ja mennä suoraan nukkumaan. Heikin valitsema sänky oli muuten myös niin kova että epäiltiin sen olevan Teetin tekemä. Noi asiat ei oikeesti varmaan tekstimuodossa oo nii hauskoja ku ite kokiessa, käykää kattomassa nii tajuatte.
Teettihän tarjoaa myös aamukahvit, paitsi jos kahvi on loppu niinku seuraavana aamuna oli. Kyl se sitte passitti jonku sukulaisensa hakemaan sitä tosin.
Se syy miks mä lähin koko Tad Losta ylipäätään menemään oli puhtaasti varuste- ja massitekninen: tarvi hommata uudet shortsit ja olkalaukku ja jotai muita asioita sekä hankkia myös sitä rahaa mikä alko olemaan aika finaalissa muuten paitsi bahtien osalta. Yksinkertainen suunnitelma, hankala toteutus.
Shortsit löyty, vähä noi on liian isot mutta ei haittaa niin kauan ku on vyö. Olkalaukku löyty, eikä maksanu käytännössä mitään. Kaikki muut asiat löyty, ja asiat tuntu olevan ihan hyvin. Paitsi ku kortti ei kelpaa yhteenkään automaattiin koko vitun kaupungissa ja rahan nostaminen on täten mahdotonta.
Bahteja oli onneks aika rutkasti, tein siis itsestäni kip-miljonäärin vaihtamalla muutaman tonnin. Sellasen pienen reservin jätin että ois tarpeeks kyhnyä päästä Bangkokiin mutta jälkikäteen se osottautu aika turhaks.
Heikki jatkoi matkaa Uboniin bussilla, mä lähin takasin Tad Lohon joten tässä vaiheessa se oli morjes morjes koska bussimme lähtivät eri pysäkeiltä.
Joka päivä ja joka paikassa siihe asti noita tuk-tuk-kuskeja oli riesaks asti huutelemassa "where you go where you go" mutta sen kerran kun nyt ois oikeesti moista tarvinu, ei tullu vastaan yhtään. 10-15min kyttäämisen jälkeen bongasin ekan, joka ei suostunu viemää mua sinne mihi olin menossa koska matka on liian pitkä. Seuraava suostu onneks, pääsin perille ihan vaan todetakseni että edellinen bussi lähti n. 10min aiemmin ja seuraava lähteeki sitte heti perään kolme tuntia myöhemmi.
Voe helevetti. 3h näinki viihtyisässä paikassa:
Onneks oli se kioskinpitäjätyyppi tullu tutuks jo aiemmi, sinne vaan ja jorisemaan joutavia ukon kanssa. Ois tietysti voinu ottaa tuk-tukin takasin keskustaan mutta säästävä luonteeni esti sen: ois meinaa maksanu kokolailla saman verran ku mitä se bussilippu makso Paksesta takasin Tad Lohon.
Onni onnettomuudessa, tai onnettomuudet sopivasti samaan aikaan samalla bussipysäkillä, tulipa juttelemaan pari leidiä jotka oli lähdössä Don Detille ja myös missannu bussinsa. Toinen oli Kanadasta, toinen Venäjältä, vapaaehtoistyöläisiä Kiinassa olivat he. Siinä sai aikaa kulumaan kivasti jutellessa ja oli aika vitun siistiä myös päästä puhumaan englantia, siis oikeesti englantia eikä sitä itämaalaistettua versiota missä mikään sana ei taivu, jonkun kanssa.
Tuli sekin aika elämässä että bussi lähti. Ja samalla selvisi yksi kappale edellispäivän mysteereitä, nimittäin: päivää aiemmin bussipysäkille kulkiessamme vastaan tuli seurue espanjalaisiksi arvelemiamme tyyppejä jotka siinä ohi mennen kyseli jotain majotusvinkkejä mitä siinä vaiheessa tietenki jo aika ammattimaisin ottein pystyttiin jakamaan. Se tosin ihmetytti että yks niistä tyypeistä tajus jotenki että ollaan suomalaisia ja "Jumalautaaa! Vittuuu! Perkeleee!"-huudot raikas. Eikä ollu mitää tsäänssiä että se ois kuullu meidän puhuvan suomea keskenämme, koska edeltävät muutama sata metriä oltiin härmäläisittäin ihan turpa kiinni. Koitettii kysyä miten se osaa suomee, mut liian pitkä tarina kuulemma nii ei jaksanu kertoo.
Nythän kävi niin että kyseisen seurueen puuttuva jäsen Nacho oli mun kanssa samassa bussissa menossa Tad Lohon. Ja se syy miks se toinen tyyppi osas suomea oli se että Nacho on seurustellu kolmisen vuotta suomalaisen tytön kanssa ja opettanu sille toiselle dudelle olennaisuudet kauniista kielestämme. Se tyttö oli muute kotosin Pirkkalasta. Ja koska oman elämäni viimiset 6 vuotta on kulunu Tampereella, löysin Nachosta eräänlaisen hengenheimolaisen. Myös osoittautui kohtalaisen taitavaksi kitaristiksi hän! Se tosin ei koskaan selvinny miten vitussa se toinen kundi (Alberto) tajus että me puhutaan suomea. Kysyn aiheesta häneltä ja raportoin myöhemmin.
Sen lisäks länsimaalaisuutta edusti samassa bussissa yks saakelin mukava ranskalaispariskunta, jotka hengaili samoissa piireissä myös tulevina päivinä, sekä yks ehkä noin nelikymppinen mies jostain itäblokin maasta joka vaikutti mielestäni aivan täydeltä ihmisperseen ja kusipään yhdistelmältä.
Takaisin Tad Lossa, kävellen kohti Nuran ja Kotin guest housea. Heti pihaan päästessä Kot tuli halaamaan ja huuteli että "my friend, you stay in my house".
Kamat levälleen lattialle, kauan kaivattu suihku ja illanistujaiset isäntäpariskunnan sekä muiden paikalla majoittuvien kesken.
Sekä pieni aavistus siitä millaista elämän itse asiassa pitäis olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti