Takasin Bangkokiin

Elämäni suurin mysteeri on se miks mä lähin kohti Bangkokia siinä vaiheessa kun lähdin.

Jotenki nii se homma meni että Heikki oli lähdössä muutamaks päiväks reissuun ja jos aikoisin olla herran kämpillä Bangkokissa sillä välin, ois hyvä ehtiä paikalle ennen lähtöä että saisin avaimet. Oishan sitä silti voinu jatkaa Laosissa hengailua yhtälailla kans, en varmaan vaa huomannu ajatella asiaa siltä kantilta siinä vaiheessa

Viikko siinä tosiaan vierähti, sitte kamoja kasaan ja suunnittelemaan poistumista samaa reittiä pitkin mitä tulinkin.

Aamulla syödessä ja kahvitellessa otin Nuran ja Kotin kanssa puheeks myös maksuasian. Ne oli vähä että mitäs tosta rahasta ku tässä ny kavereita ollaan. En kyllä maksamatta ois kehdannu kaiken sen jälkeen lähtee, lopulta tehtiin diili että kymppitonni per päivä on ihan hyvä. Siis noin euro per päivä. Asumisen lisäks siihen summaan sisälty kaikki ruoat ja juomat mitä siinä ny kulu viikon aikana. Kerran kävin muualla syömässä koska keittiö oli suljettu syystä että Kot ei jaksanu tiskata. Lievän hämmennyksen vallassa lattia puhtaaks omista kamoista ja paikalliseen tyyliin aika rauhallinen siirtymä kohti bussipysäkkiä. 

Samana päivänä oli lähdössä myös ranskalaistyttö Manon jotenpa päätettiin lähteä samalla bussilla. 

Ei muuten menny oikeestaan juuri mikään asia kauheen putkeen sillä Tad Lo - Bangkok-matkalla.

Kot sano heittävänsä mut skootterilla bussipysäkille. Vähän pitkä ja hidas oli toi jarrutusmatka ku perille päästiin mutta sehä selvis samantien miks ku jätkä naureskeli siinä että helvetti ku ei toimi noi jarrut tässä vehkeessä. Boh pen yang, hetki juteltiin ja morjesteltiin ja jäin oottamaan Manonia pysäkille. Kello oli aikalailla 10.45 ja bussin piti tulla yhdeltätoista mutta senhän nyt tiesi että se tulee just sillon ku sattuu tulemaan. Myöhässä se tietenki oli, ei onneks kauheen pahasti, vartin verran vaan. 

Ehkä 40 minuuttia myöhemmi tehtiin ylimääränen pysähdys kun joku osa bussista oli ilmeisesti paskana, polteltiin tupakkia pihalla ja ihmeteltiin varmaan parisen kymmentä minuuttia. 

Kymmenkunta kilometriä ennen Paksea bussi pysähty taas ja meidät kohteliaasti ohjattiin ulos. Koskaan ei varsinaisesti selvinny miks, mutta bussia piti vaihtaa songthaewiin eli sellaseen avomalliseen joukkoliikennevälineeseen. Ja siitä piti tietysti maksaa erikseen. Kuski kuitenki lupas viedä meidät suoraan oikeelle bussipysäkille kun aiheesta tiedusteltiin ja harvinaisen selväks kävi kaikille että Thaimaan puolelle tässä ny on kumpikin menossa. 

Vitut me mihinkää oikeelle bussipysäkille päästy tietenkään. Täyttä varmuutta aiheesta ei ensin ollut koska olin aiemmin saanu käsityksen että just siltä pysäkiltä pitäis lähteä, mutta paikallisen bussilipunmyyjän ja parin tuk-tuk-kuskin kanssa keskustelun jälkeen todettiin että kyllä tää nyt väärä pysäkki on. Tuk-tuk alle ja seuraavalla bussiasemalle.

Seuraavalla pysäkillä saatiin liput ostettua ja aikaa lähtöön oli vielä parisen tuntia. Tai siis ois pitäny olla.

Koska sen yhen pakselaisen kioskinpitäjän kanssa oli tullu tehtyä tuttavuutta jo pari kertaa aiemmi, päätettiin mennä sinne kaljalle. Satuttiin kyllä saapumaan sinne kesken sen päiväunien mutta onneks siellä oli muutama muu työntekijä myös, istumaan ja juttelemaan vaan. 

Kolme varttia ennen bussin oletettua lähtöaikaa arvottiin että pitäsköhä tässä vielä syödä vaikka jotain, kun kohtalaisen virallisesti pukeutunut bussiyhtiön koppalakki tuli kyselemään että ollaanko Uboniin menossa ja huutelemaan että "go go go". Rensselit kasaan ja bussiin, sellanen mitä vittua-fiilis oli kummallakin kun bussi lähtiki liikkeelle puoli tuntia etuajassa eikä kyydissä ollu muita ku me. 

Joku puoli vajaa puoli tuntia myöhemmin se bussi tosin pysähty ja otti muutaman tyypin lisää kyytiin. Ja sitte pysähdyttiin taas jostain syystä noin vartiks vaikka ketää ei tullu kyytiin eikä mitään tuntunu tapahtuvan. 

Manon ihmettelee että mikäs vittu tässä ny kestää, häh.

Loppumatka raja-asemalle meni yllättäen taas pääasiassa nukkuessa, rajalta vähän matkaeväitä ja Ubonia kohti.

Ilta-aikahan se jo alko olemaan kun sinne asti päästiin, kello jotain puoli seittemän. 

Manon oli menossa vähän eri suuntaan kun mä sekä myös aikeissa jatkaa matkaa bussilla siinä missä ite ajattelin junailla, heipat ja moipat siis tässä vaiheessa ja taksi alle kohti rautatieasemaa koska tiedossa oli että vika juna lähtee 19.30. 

Heikiltä kuulemani huhun mukaan sleeper-paikat voi olla täynnä mutta junan kolmosluokan paikat on ihan jees. Totta kai ne oli täynnä ja sikaosastolle päädyin minäkin. Hyviä puoliaha siinä oli se että hinta on aika naurettava (kokolailla sama asia ois vetää Helsingistä Ouluun viidellä eurolla) ja olihan se ihan persoonallista. 

Juna-osuuskaan ei tietysti ihan nappiin menny tällä matkalla. Ensimmäisen kahen tunnin jälkeen oltiin 1,5h myöhässä. 

Sen jälkeen kun oltiin toista kertaa pysähdytty yli puoleks tunniks, totesin että vois lähtee vaikka syömään ravintolavaunuun ja kattomaan oisko siellä joku ihminen jonka kanssa vois vaikka jutella jostain.

Paskat siellä mitää ihmisiä ollu paitsi kyseisen ravintolavaunun kolme työntekijää. Joista nyt ei varsinaisesti ainoakaan puhunu englantia ihan kauheen hyvin. Silti niitten kanssa siinä tuli jotenki kommunikoitua ja Google mapsin avulla näytettyä myös missä Suomi on kun ne farangin lähtömaata arvuutteli. 

Ruokaaki sai ja chilikuolema meinas iskee taas. Oli tulisimpia ruokia mitä oon koskaan syöny, onneks mukana oli tollanen ekstra-chilisoossipussi jos ei muuten riitä. Otin sen henkilökohtaisena vittuiluna. En ois uskonu että ees täällä irtoo junasta samanlaista murkinaa. 

Muistaakseni VR:n putkiloissa ruoka ei näytä ihan tältä

Muutenha se viihtyisä pectopah-vaunu näytti jotakuinki tältä:

Näin

Yks niistä työntekijöistä oli Laosista kotosin, ja ku koitin kysellä että mikä tälle junan pysähtymiselle on nyt syynä, se naureskeli ja sano että "lao-style". Ei selvinny sen tarkemmin. Mutta ei kai siinä varsinaisesti kiire mihinkään ois ollukkaan. Jannut meinas mennä nukkumaan ja laittaa ravintolavaunun kiinni,  omaan vaunuun oikaisten ja kokeilemaan mitä tulee nukkumisesta siis. 

Kyseisen junan penkithän ei ollu ihan sieltä viihtyisimmästä päästä. 

Menee se tässäkin pötkötellessä

Jos joku muistaa ne VR:n vanhat paikkurit missä oli ne puupenkit, ne oli aika luksusta noihin verrattuna. 

Vähän kävi mielessä viritellä hammokki jotenki noitten penkkien väliin. Mutta turhaa vaivaa siitä vaan ois tullu, ihan hienosti onnistuin taas nukkumaan. Melkei 9h yöunet, tais olla itse asiassa jopa vähän pidemmät kun silloin menomatkalla sängyssä. 

Heräämisen yhteydessä tuli aika selväks että juna on hivenen aikataulusta myöhässä, perillä ois pitäny olla 7.30 aamulla. Kukaan ei osannu vastata tiedusteluihini siitä, koska kenties oltais perillä. Ei auta ku venailla. 

Ei se neljää tuntia enempää tosin sitte lopulta myöhästyny, melkolailla tasan 4h itse asiassa. 

Koska alko olemaan melko hyvä siivu matkaamista takana siinä pisteessä, päätin lähtee taksilla tai tuk-tukilla Heikin kämpille kun ei kiinnostanu vittuakaan enää istua junassa tai bussissa. 

Eikä se tietysti menny sekään matka varsinaisesti ihan niinku ois pitäny. 

Kuski ei vakuutteluistaan huolimatta tienny yhtään mihi oli mua viemässä, pari kertaa matkalla pysähdyttiin että pystyin antamaan lisää ohjeita. Bangkokin paikallistuntemusta kun ei itelläkään oo yhtään, meinas mennä vähän kinkkiseks paikotellen kun emmä tietenkää osannu sanoo mihin suuntaan pitäs mennä kun en tienny missä me ollaan. 

Mutta lopulta noin 26 tunnin matkaamisen jälkeen olin perillä, rinkka nurkkaan, suihkuun ja lounasta metsästämään. 

Boh pen yang

Boh pen yang on laosilainen sanonta mitä voi käyttää melkein tilanteessa ku tilanteessa, vähän niinku "kaikki on hyvin", "ei stressiä", "ei sen nii väliä oo". Se kuvas kyllä aika hyvin tulevia päiviä.
Seuraava viikko olikin sitte elämäni lunkein. En tehny juuri mitään, eikä tapahtunu juuri mitään. Viisumitietous tosin kasvo vähän ku ilmeni että maateitse takaisin Thaimaahan mennessä en saa ku 15 päivän viisumin, lentämällä kun saa 30 päivää. Aiheutti kevyttä vitutusta ja matkasuunnitelmien (mitä nyt ei kyllä liikaa muutenkaan ollu) uudelleentarkastelua aikataulun puolesta.
Edellä mainittuihin espanjalaisiin tuli tutustuttua, sangen mukavaa jengiä. Sen lisäks myös muutamaan ranskalaiseen ja eipä siinä sitte koko viikkoon tapahtunu muuta kun hengailua tyyppien kanssa ja that`s it.
Päivät saatto mennä esimerkiks näin:
-aamulla hereille sitte ku sattuu heräämään
-suihkuun tai uimaan, riippuen fiiliksestä ja siitä että tuleeko vettä
-ruokaa ja kahvia
-hammokkiin päikkäreille
-lisää ruokaa
-takasin hammokkiin hengailemaan
-pelaamaan petanquee jos oikei oli aktiivinen olo
-ruokaa
-Mekongin rannalle iltaa istumaan nuotion ääreen tai vaihtoehtoisesti istumaan iltaa jonnekkin muualle
-nukkumaan

Liiemmälti ei tarvinu tosiaan siis stressiä ottaa mistään. Eikä mitään järin mullistavaa tapahtunu, hauskaa oli ja kaikki oli hyvin. Kauheesti varsinaista kerrottavaa ei siis kyseiseltä ajanjaksolta oo, mutta tässä on kuvia.

Majatalon isäntä duunissa

Matkalla uimamestoille fiilattiin norsuja! 

Sekaan vaan

Pojat ja tyttö aamukylvyssä

Mestat

Hengaillaan kuin Kirka konsanaan

Pikkutsubua alko kyllästyttää vissiin meiän paskat läpät

En tajunnu yhtää mitä tässä tilanteessa tapahtu

Tältähä se usein näytti sitte

Jonkisorttista jorailua

Espanjalaistovereille tuli kotiruokaikävä joten listalla oli tänä päivänä paellaa.

Semi-pakollinen maisemakuva

Kotikatu

Sumeat meiningit

 Edelliskuvan iltaan tosin liitty ihan hauska tapaus kun siinä eräänlaisen seuraleikin tahi pelin tiimellyksessä pohdittiin että montakoha valtiota maailmassa on.
Mun viereisessä huoneessa majoittunu Javito heitti tiukasti ilmoille arvauksensa: 14. Aiheutti kohtalaisen pahaa repeilyä aikalailla jokaisessa ihmisessä siinä tilassa. Sit se kysy multa mitä mä veikkasin ja valitsi saman lukeman. Kova oli luotto mun maantiedon taitoihin, tosin mun veikkaus osu n. 50 maata yläkanttiin mutta mitäs näistä, boh pen yang.

Javi leikkii koiralla

Onks pakko ku ei millää jaksais

 Lisää näitä viikkoja.
Ja takasin Tad Lohon ainaki viikoks, ehkä kahdeks huhtikuussa.

Ristiin rastiin

Onko darraa?
No eipähä ollu, Laosissa dokaaminenkin on nii lunkia että krapulat ei tartu.
Alko olemaan se piste elämässä että pitäs lähtee takasin kohti Thaimaata, pari päivää jäljellä enää ennen kuin kanssamatkaajani koulu taas jatkuu ja mulla oli suunnitelmissa sitte koluta vähän Bangkokia koska en ehtiny olemaan siellä ees ihan kokonaista vuorokautta saapumisen jälkeen.
Mut jos viisumissa on vielä rutosti päiviä jäljellä nii minkäs takia mun pitäs mihinkään lähteä?
Lao-life style oli iskostunut mieleen niin hyvin viime päivien aikana että mä päätin jäädä. Ihan helpoimman kautta mä en tosin sitä tietenkään tehny.
Edellispäivänä selviteltiin bussiaikatauluja Tad Lo - Pakse-välille, niitähä menee noin tunnin välein 7.30 alkaen. Ois voinu huomata kysyä tietysti koska se viiminen menee. Laolaisittain päivän käynnistyminen otti oman aikansa, aamiaisen jälkeen makoiltiin hammokeissa ja oletettavasti lauottiin puujalkavitsejä.

Rankkaa, rankkaa on. 

 Muutama tunti myöhemmi oli vähä sellanen fiilis että nyt on pakko alkaa pistää kamoja kasaan ja lähtee liikkumaan, näin siis toimittiin. Guest house maksettiin bahteilla aivan kuin edellispäivänä sovittiin, rinkat niskassa kauhee soija päällä kävellen kohti sitä pistettä mihin se bussi meidät jätti ja mistä seuraava oletettavasti lähtee.
Matkalla naamaan lisää sitä helvetin nuudelikeittoa ja pistäytyminen Supermerchadossa ORM-periaatteen mukaisella täydennysostoskierroksella (ORM = Oma Rulla Mukana).
Bussin piti tulla johonkin kellonaikaan X, se tuli lopulta kellonaikaan Y mutta matkaan päästiin. Ja ehtihä siinä bussipysäkillä kuuntelemaan musiikkia ja juomaan Beerlaon ja ihmettelemään kylänraittia että ei se ny missää nimessä hukkaan menny.
Päivän viiminen bussi oli mallia sleeper, eli penkkejä ei ollu vaan sellasia makuulaverisysteemeitä. Vitun ahtaita sellasia. Ehkä kaks metriä pitkä ja joitai kymmeniä senttejä levee asia, Yksin ei tarvinu taas olla ku sillä samalla laverilla oli valmiiks joku jannu meidän kanssa. Ei haittaa meikää, siitä huolimatta että olin keskipaikalla eli kahen muun ihmisen välissä: tyytyväisesti sikiöasennossa nukkuessa meni käytännössä koko matka.

Heikki yritti kans mut ei ollu yhtä hyvä ku mä

Päästiin Pakseen, otettiin suunta luonnollisesti Teetin guest housea kohti koska mitään muuta majoitusta ei enää Paksessa käydessä vaihtoehtona pidetä.
Ei päästy ihan perille asti ku Teetti jo huuteliki kadun varresta, oli naapurin poikien kanssa dokaamassa ja pelaamassa petanquee, kyseli vaan mukaan. Mut nyt ei pysty.
Vaimonsa se oli laittanu duuniin, sabaidii vaan ja saatiiha me sieltä huone. Eri huone ku edelliskerralla mutta meininki ei ollu kauheesti eri..
En oo ehkä koskaa elämässäni nauranu nii paljon ku todetessani että siinäkään huoneessa ei kylppärin ovi mee kiinni, koska se ovi on liian iso. Seinä oli myös vähän vinossa. Ja vaikka ulko-oven pisti sisäpuolelta lukkoon, se aukes varmaan 10cm ulkopuoleltaki kokeillessa että oli aika triviaalia pitää se lukossa. Teetti remontoi, asia kunnossa.
Kohtalaisen järjetön nälkä alko taas olemaan tässä pisteessä muutaman tunnin bussi-, tuk tuk- ja kävelyretkeilyn myötä, nokka kohti sitä intialaista.
Ei menny taas ihan putkeen sekää homma. Oli nii paljo jengiä että ei mahduttu terassille vaa jouduttiin sisäruokintaan. Paitsi että ku oltii joku 20min istuttu siellä näkemättä henkilökuntaa, vapautu yks pöytä ja siirryttiin ulos. Ihan kauheesti mitää ei tuntunu tapahtuvan. Jossai välissä paikan omistaja/kokki/joku ukko tuli kertomaa että voipi mennä tuntiki ennen ku sitä ruokaa tulee. Niin hyvää ruokaa se edelliskerroilla oli että aivan sama, venataan nyt sitte. Heksa tosin kävi naapurin Supermerchadosta hakemassa pahimpaan hätään suklaapatukan. Kaappi oli täynnä Beerlaoa niin mikäpäs siinä istuskellessa ja niitä samoja vammasia puujalkavitsejä heitellessä. Paitsi se että siinä noin tunnin urpoilun jälkeen todettiin takanamme sijaitsevassa pöydässä englannin ääntämyksestä päätellen olevan selkeesti suomalaisia. Ne joutu nimittäi kuuntelemaa aika vitun hölmöjä juttuja ja aika vitun paljon myös.
Lopultaha sitä ruokaaki alko tulemaan, tosin toista tilaamaamme naan-leipää ei saatu koska taikinan kanssa oli joku ongelma, eikä sen tilalle lupailtua riisiä myös nähty ikinä, paitsi laskussa. Hieman itkuinen tarjoilijaleidi tosin oli kovinkin pahoillaan kun ei riisiä ollut muistanut tuoda, vaan eipä sitä luonnollisesti tarvinu maksaakaan. Reilu pari tuntia meni paikalle saapumisesta siihen että oltiin syöty, ei ihan täydellinen ravintolakokemus mutta on se sen verran hyvä mesta että ei tuntunu missään.
Oli aika ryytynyt olo joten päätettiin skipata Teetin petanque-kutsu ja mennä suoraan nukkumaan. Heikin valitsema sänky oli muuten myös niin kova että epäiltiin sen olevan Teetin tekemä. Noi asiat ei oikeesti varmaan tekstimuodossa oo nii hauskoja ku ite kokiessa, käykää kattomassa nii tajuatte.
Teettihän tarjoaa myös aamukahvit, paitsi jos kahvi on loppu niinku seuraavana aamuna oli. Kyl se sitte passitti jonku sukulaisensa hakemaan sitä tosin.
Se syy miks mä lähin koko Tad Losta ylipäätään menemään oli puhtaasti varuste- ja massitekninen: tarvi hommata uudet shortsit ja olkalaukku ja jotai muita asioita sekä hankkia myös sitä rahaa mikä alko olemaan aika finaalissa muuten paitsi bahtien osalta. Yksinkertainen suunnitelma, hankala toteutus.
Shortsit löyty, vähä noi on liian isot mutta ei haittaa niin kauan ku on vyö. Olkalaukku löyty, eikä maksanu käytännössä mitään. Kaikki muut asiat löyty, ja asiat tuntu olevan ihan hyvin. Paitsi ku kortti ei kelpaa yhteenkään automaattiin koko vitun kaupungissa ja rahan nostaminen on täten mahdotonta.
Bahteja oli onneks aika rutkasti, tein siis itsestäni kip-miljonäärin vaihtamalla muutaman tonnin. Sellasen pienen reservin jätin että ois tarpeeks kyhnyä päästä Bangkokiin mutta jälkikäteen se osottautu aika turhaks.
Heikki jatkoi matkaa Uboniin bussilla, mä lähin takasin Tad Lohon joten tässä vaiheessa se oli morjes morjes koska bussimme lähtivät eri pysäkeiltä.
Joka päivä ja joka paikassa siihe asti noita tuk-tuk-kuskeja oli riesaks asti huutelemassa "where you go where you go" mutta sen kerran kun nyt ois oikeesti moista tarvinu, ei tullu vastaan yhtään. 10-15min kyttäämisen jälkeen bongasin ekan, joka ei suostunu viemää mua sinne mihi olin menossa koska matka on liian pitkä. Seuraava suostu onneks, pääsin perille ihan vaan todetakseni että edellinen bussi lähti n. 10min aiemmin ja seuraava lähteeki sitte heti perään kolme tuntia myöhemmi.
Voe helevetti. 3h näinki viihtyisässä paikassa:

Onneks oli se kioskinpitäjätyyppi tullu tutuks jo aiemmi, sinne vaan ja jorisemaan joutavia ukon kanssa. Ois tietysti voinu ottaa tuk-tukin takasin keskustaan mutta säästävä luonteeni esti sen: ois meinaa maksanu kokolailla saman verran ku mitä se bussilippu makso Paksesta takasin Tad Lohon.
Onni onnettomuudessa, tai onnettomuudet sopivasti samaan aikaan samalla bussipysäkillä, tulipa juttelemaan pari leidiä jotka oli lähdössä Don Detille ja myös missannu bussinsa. Toinen oli Kanadasta, toinen Venäjältä, vapaaehtoistyöläisiä Kiinassa olivat he. Siinä sai aikaa kulumaan kivasti jutellessa ja oli aika vitun siistiä myös päästä puhumaan englantia, siis oikeesti englantia eikä sitä itämaalaistettua versiota missä mikään sana ei taivu, jonkun kanssa.
Tuli sekin aika elämässä että bussi lähti. Ja samalla selvisi yksi kappale edellispäivän mysteereitä, nimittäin: päivää aiemmin bussipysäkille kulkiessamme vastaan tuli seurue espanjalaisiksi arvelemiamme tyyppejä jotka siinä ohi mennen kyseli jotain majotusvinkkejä mitä siinä vaiheessa tietenki jo aika ammattimaisin ottein pystyttiin jakamaan. Se tosin ihmetytti että yks niistä tyypeistä tajus jotenki että ollaan suomalaisia ja "Jumalautaaa! Vittuuu! Perkeleee!"-huudot raikas. Eikä ollu mitää tsäänssiä että se ois kuullu meidän puhuvan suomea keskenämme, koska edeltävät muutama sata metriä oltiin härmäläisittäin ihan turpa kiinni. Koitettii kysyä miten se osaa suomee, mut liian pitkä tarina kuulemma nii ei jaksanu kertoo.
Nythän kävi niin että kyseisen seurueen puuttuva jäsen Nacho oli mun kanssa samassa bussissa menossa Tad Lohon. Ja se syy miks se toinen tyyppi osas suomea oli se että Nacho on seurustellu kolmisen vuotta suomalaisen tytön kanssa ja opettanu sille toiselle dudelle olennaisuudet kauniista kielestämme. Se tyttö oli muute kotosin Pirkkalasta. Ja koska oman elämäni viimiset 6 vuotta on kulunu Tampereella, löysin Nachosta eräänlaisen hengenheimolaisen. Myös osoittautui kohtalaisen taitavaksi kitaristiksi hän! Se tosin ei koskaan selvinny miten vitussa se toinen kundi (Alberto) tajus että me puhutaan suomea. Kysyn aiheesta häneltä ja raportoin myöhemmin.
Sen lisäks länsimaalaisuutta edusti samassa bussissa yks saakelin mukava ranskalaispariskunta, jotka hengaili samoissa piireissä myös tulevina päivinä, sekä yks ehkä noin nelikymppinen mies jostain itäblokin maasta joka vaikutti mielestäni aivan täydeltä ihmisperseen ja kusipään yhdistelmältä.
Takaisin Tad Lossa, kävellen kohti Nuran ja Kotin guest housea. Heti pihaan päästessä Kot tuli halaamaan ja huuteli että "my friend, you stay in my house".
Kamat levälleen lattialle, kauan kaivattu suihku ja illanistujaiset isäntäpariskunnan sekä muiden paikalla majoittuvien kesken.
Sekä pieni aavistus siitä millaista elämän itse asiassa pitäis olla.

Seuraava päivä

Sittehä sitä joskus herättiin, ruokaa oli saatava ja sitähä sai majoittamamme guest housen keittiöstä.
Mähän en vieläkään ollu oppinu tota aamiasen syömistä jotenpa Heikki sai taas syödä 1,5 ihmisen ruoat.
Koko Tad Lon kylään saavuttiin vähän niinku siks myös että siellä piti olla taas lisää vesiputouksia, missä vois päästä myös uimaan joten päivän ohjelmisto koostu aikalailla siitä.
Ei muuta ku ettimään.

Up we go

Kyllähän se vesi putos:

Hullut kersat hyppi alas tuolta, allekirjoittaneen lievä korkeanpaikan-, tai enemmänki korkeastapaikastatippumisenpelko esti onneks moisen.
Mikäpäs tuolla hengaillessa kun aamusuihkuki oli vielä ottamatta.

Liukkaat kivet ja virtaava vesi, paska kombo jos tulee kesken kävelyn mieleen että röökit on taskussa.

Ihan keskenämmehän ei tarvinu olla, paikalliset Simo ja Teppo tuli myös mukaan hengailemaan ja juttelemaan ja uimaanki:

Heikki otti asiakseen mennä kurmottamaan kyseisiä jannuja vesisodan muodossa

Voittaja tosin jäi ainaki mulle vähän epäselväks. Ehkä vesisodassakaan ei varsinaisesti oo voittajia.
Poijaat tuli kuitenki kovasti meille juttelemaan ja viereen rakentelemaan patoa:

Taas kerran, jälkeen päin selvis että tonne putouksen alapuolelle ois kans menny portaat että sielläki ois voinu aikaansa viettää. Mitenhä monta kertaa tän koko reissun aikana vielä käy niin että asioista selviää tolleen jälkikäteen?
Mutta, aikamme kun sitä siinä oltiin katteltu, todettiin että vois lähtee vaihtamaan kuivat housut jalkaan uimashortsien tilalle ja ehkä siitä sitte ettimään jotaki ruokaa.

Ei oikei vakuuttanu..

Kotimatkalla

Kylän ainoasta risteyksestä käännyttiin suuntaan missä ei oltu aiemmin käyty, sitä ruokaa metsästäessä. Edellisiltana tai samana aamuna tai joskus guest housemme kuppilassa tuli vastaan israelilainen tyttö ja puolalainen kundi, joista jompi kumpi tai ehkä kumpiki (hyvin toimii tää muisti vai mitä?) kerto hyvästä ravintolasta siinä melkei vieressä mutta eihä me ny sinne menty. Eteenpäin vaan.

Ihmeteltiin tossa hieman edempänä tota vesiputousta kun vähän puskista joku tsubu alko huutelemaan ja viittelöimään meitä luokseen. Mentiin kattomaa että mikäs helvetti tällä ihmisellä ny on hätänä ja osottautu että eipähä sillä mitää hätää ollu, oli kavereittensa kanssa kaljalla ja halus vaa pyytää meidät messiin.
Tässä sitä ollaan:

Kyseinen naisihminen paljastui Paksessa asuvaksi matkaoppaaksi, ja tervehenkiseltä sellaiselta vaikuttikin koska oli kaljalla 10min ennen ku työt alkaa. Koko köörin kanssa nimiämme kertoessa (noi vasemmalla ja siitä seuraavaks oikeella olevat tyypit on muute Ali ja Lii), kyseinen leidi kertoi nimekseen Khee. Siitä lähtien ku samana iltana sen nimen oikea kirjoitusasu paljastu, ollaan kutsuttu tota Geokoneeks. Joten Geokone it is. 

Sehän puhu parasta englantia mitä oltiin siihen pisteeseen mennässä laon kuultu puhuvan, ja vaikutti muutenki iha mukavalta ihmiseltä. Istuskeltiin tovi tossa laiturilla ja Geokone kerto missä se majottuu ja hengailee ja tiedusteli mahdollisuutta siihen että jos vaikka nähtäis illalla. Asiat johtaa toiseen ja se ilta osottautu yheks parhaista asioista mun elämässä, tästä lisää myöhemmin. Mut sovittiin sitte että vois sitä koittaa illalla nähdä. 

Geokoneen piti mennä töihi, meidän piti ettiä ruokaa, jengi hajalle ja eteenpäin siis. 

Tässä vaiheessa alko olemaan etenevissä määrin pieni kuumotus massihommista koska kipit alko loppumaan, mitää rahanvaihtopistettä saati pankkiautomaattia on ton kokosesta paikasta aika turhaa koittaa ettiä. Ja jos ois tarkotus vielä lähtee ns. illanviettoon, vois tehä vähä tiukkaa. Oliha meillä onneks bahteja ja dollareita mukana, aiheesta guest housemme omistajalta tiedustellessa ei ollu mikää ongelma maksaa kyseisillä valuutoilla. 

Siinä vaiheessa tuli tehtyä myös yks ihan mielenkiintonen huomio: etukäteen Laosia ja Laosissa matkailua tutkiskellessa sain sen vaikutelman että dollarit ja bahtit on vähän niinku toiset viralliset valuutat. Ja kyllähä niillä maksamaan pystyy joo, mutta ei sitä kyllä vissiin kauheen moni harrasta. En nähny koko aikana ketään muuta ku itteni maksamassa bahteilla tai taaloilla. 

Kun ruokaa oli saatu ja massihommat klaarattu oli päivän tärkeimmän hetken aika eli hammokissa köllöttelyä ja katossa huitelevien gekkojen ihmettelyä. Kesti kohtalaisen monta tuntia saada ittensä liikkeelle ja lopulta seki onnistu vaan siks että muistettiin aiemmin päivällä vastaan tulleen kuppilan mainos happy hourista, siinä säästäis kuitenki melkei 20 senttiä per bisse! Ei sillä ettäkö me oltais silti ehditty ihan siiheks kyseiseen anniskeluravintolaan. Oli vähän ehtiny jo tarttumaan toi laosilainen elämäntapa eikä viittiny hirveesti hötkyillä. 

Siitä jatkettiin matkaa Geokoneen majapaikkaan ja kyseisen laitoksen ravintolaan, eikä aikaakaan kun neiti jo kiikutti itsensä paikalle. 

Heikki fiksuna miehenä huomas ottaa mukaan Heitä sikaa-pelin (maailman paras peli muuten), ja sitä siinä kolmeen pekkaan pelattiin. Geokone voitti aloittelijan tuurilla, tässä score board: 

Juteltiin, syötiin ja juotiin. Osottautu että Geokoneella on aivan järjettömän hyvä huumorin- sekä ironiantaju sekä niin kova taipumus vittuilla että Janne Väänänen kalpenis välittömästi. Se vei meitä iha 6-0 muutaman kerran, hauskaa oli ja harvoina iltoina tässä elämässä on tullu naurettua ihan yhtä paljon. 

Kyseinen kuppila alko vähän niinku sulkeutumaan joten kohti paikkaa seuraavaa. 

Kuten aiemmin mainittu, se koko ilta oli yks parhaista asioista koskaan sen takia että: 

Käveltiin joitain kymmeniä metrejä omaa majapaikkaamme kohti ja mentiin toiseen kuppilaan, missä oli kyseisen paikan omistajat hintsusti deekiksellä kans ja jäätiin niitten kanssa istumaan iltaa. Tässä vaiheessa en vielä tosin tiennyt että kyseisen mestan pyörittäjät Nura ja Kot (espanjalais-laosilainen pariskunta) tulis majottamaan mut seuraavan viikon luonaan. 

Tässä sitä ollaan: 

Vasemmalta: mää, Geokone, Nura, Kot, ranskalainen jäbä jonka nimee en muista, Kuka. Siis sen nimi o oikeesti Kuka. 

Lao-laoo ja Beerlaoo meni aika huolettomasti, tehtiin biisi ku sattu olemaan kitara mestoilla (laitan siitä ehkä joskus ääninäytteen.. tai sitte en.), koitettiin opettaa Kotille suomea ja oppiha se "kippis" ja "hölkyn kölkyn" mitkä on tietysti ne olennaisimmat tollasessa tilanteessa. Ite opittiin että kippistä vastaa "njok njok". 

Kaikinpuolin onnistunut ja hauska päivä, oli hyvä jatkaa nukkumaan ja odottamaan tulevia seikkailuja. 

Pakse re-visited ja siitä niin

Vaan mikäpä siinä.
Bussissa matkalla kohti paikkaa mistä kummallakaan ei oo mitään havaintoa. Itse asiassa perille päästessä jouduttiin muutamaan kertaan kanssamatkustajilta varmistelemaan että onko tää nyt se paikka mihin ollaan menossa. Kyseisen sukkulan kuljettaja oli ilmeisesti juurikin saanut lempiartistinsa uuden levyn, mitä muute kuunneltiin koko kolmen tunnin matka kohtalaisella äänenvoimakkuudella. Tähän mennessä ainoo yli tunnin pitunen matka kun en oo nukahtanu. Ihan kivaa poppista silleen joo mutta minkä ihmeen takia se pitää työntää kohtalaisen väkivaltaisella 100dB voimakkuudella jokaisen matkustajan korviin? Pikantti lisä oli se kun kuski välillä tööttäili biisin tahdissa.
Tulipa siinä vaiheessa todettua että on taas aika paljon nälkää ihmisessä, ja eka paikka mikä näytti siltä että sieltä vois saada ruokaa oli valintamme. Ja sen jälkeen päätin että vaikka ois kuinka nälkä, ei ikinä enää siihen ekaan mahdolliseen paikkaan koska se eka mahdollinen paikka on aina sitä vitun lemongrassilla varustettua nuudelikeittoa mikä maistuu ihan saippualta. Tarpeeks nälkä ku on nii syöhä sitä silti ihan kiltisti. Tosin mun tapauksessa ei valittamatta.
Nythän kävi niin että paikallisen saippuakeittopaikan omistaja (?), tai joku jehu joka tapauksessa joka siellä heilu puhu englantia ja siinä oli siltä bussiaikatauluja kyselemässä joku jannu, jonka kanssa juttellessa saatiin vähän vihiä siitä että mihin suuntaan kannattaa lähtee kulkemaan jos haluu löytää guest housen.
No-delit naamaan, pakaasit selkään ja menoks.
Kävellen eteenpäin, ei mitää havaintoa mihin tosin. Koska aurinko oli jo laskenut ja oli likipitäen just niin pimeetä ku voi olla ilman muita valoja kuin kuu ja tähdet, Heikki sai kuningasidean: kaivetaan otsalamput joita kummallakin yksi kappale on, niin nähdään ees jotain. Ja ehkä vielä tärkeempänä se että joku näkee meidät eikä aja yli jollain helvetin traktorilla.
Lamppuja kaivaessa viereen pysähty paku mistä tuli ulos ukko kyselemään että mihin meette, mulla ois tällänen guest house tarjolla, voin heittää teidät sinne tsekkaamaan miltä se näyttää. Hell yeah, eikös jokaisen äiti oo opettanu että AINA pitää mennä ystävällisen vieraan sedän kyytiin. Kamat ja häiskät sisään ja menoks, vaikutti kohtalaisen pätevältä mökiltä jotenpa jäätiin. Terde oli järjettömän iso, yks hammokki oli asennettu jo valmiiks ja kaikki muutenki kohdallaan. Myös hinta: saatiin oma kylppäri ja muutenki kokolailla rennompi ja siistimpi kämppä halvemmalla kun Don Detillä.
Tällästä se sitte oli:

Huomioi vahingossa aika hyvin synkronoidut kädet

Vaan mitäs sitte tehdään ku kupu on täynnä ja kamat on saatu narikkaan ja kaikki on hyvin? Ei ainakaan opita virheistä ja vältellä niitä pimeitä katuja vaan jätetään ne nimenomaiset otsalamput mökkiin, otetaan rahaa mukaan ja lähdetään pitkin sitä samaa katua baariin! Jollain ihmeellä onnistuttiin taas löytämään joku karaokebaari, viivyttiin tovi ja jatkettiin eteenpäin. Niin kauan että jostain kuulu jotain musiikinsekasta mekkalaa, sinne siis.
Löyty eräänlainen pubi. Missä oli jotain karaoken ja livekeikan sekasta touhua menossa. Ja myös paikallinen parittaja joka tuli juttelemaan meille suurin piirtein heti. Paikan luonteen havaittuamme todettiin aikalailla yhteen ääneen että jospas sitä vaikka lähtis meneen täältä ja onnekkaasti siinä kohtaa tuli sähkökatko. Hävis kaikki valot koko näköpiiristä. Mulla oli ihan järjetön kusihätä ja oli pakko päästä vessaan, taitavilla thain ja laon skilleilläni WC:n mahdollista sijaintia koitin kysellä, minkä seurauksena tarjoilijatyttö toi mulle taskulampun. Ehkä se oli vihje että eti urpo ite. Ja sitte ku lopulta itse asiassa löysinki sen toiletin, en todellakaan keksiny millä metodilla sen oven sais sisäpuolelta lukittua, ja totta kai noin puolivälissä virtsaamisprosessiani sähköt ja valot palautu ja ovi oli kokolailla auki. Vessan sisäpuolella oli kuivumassa, tai sitte just päin vastoin, mutta ainaki narulla, roikkumassa naisten pikkareita. Tästä päättelin olevani miesten vessassa.
Hanaa helvettiin, niinku The Hectors asian Pitkässä kuumassa kesässä ilmaisi.
Ja se oli taas se sama valaisematon tie edessä, missä vastaan saattaa tulla mitä tahansa dinosauruksesta helikopteriin tai ystävälliseen gh:n omistajaan.
Siinä keskenämme jutellessa ja kävellessä joltai pihalta kuulu huutoa että tulkaa tänne oluelle.
Varovaisina ja huolellisina matkailijoina mentii totta kai messiin.
Kutsun esittäjä esittäytyi nimellä Mr Dolphin. Ja se oli sitte jo toinen pimp sen illan aikana, joskaan ekan nimeä ei kuultu eikä kysytty. Istuttiin siinä aikamme ja juotiin kaljaa ja turistiin mitä ny ikinä satuttiinkaan höpöttämään. Sisäsyntyinen prostituution ja seksiturismin vastaisuus oli elementti ihmisessä mitä ei ilmeisesti oikein ymmärretty siinä pöytäseurueessa. Koko ajan se koitti saada sitä pöydän ainoota naista eteenpäin. Sillä valuuttakurssilla se ois ollu n. 13e, FYI. Kun ei nyt sitte kuitenkaan suostuttu niin Herra Delfiinille meni vihdoin viesti perille. Ei tietenkään se viesti mitä me ite meinattiin, koska kun ei nainen kelpaa niin totta kai meitä pidettiin homoina, etenki ku vielä matkattiin yhdessä. Tuota pikaa pöydässä oli kaks ladyboyta.
Mä en tosin tajua miks. Koska oikeesti, mikä vitun logiikka tässä nyt on?
Jos me oltaiski oltu homopariskunta, ja matkustettais yhdessä nii minkä ihmeen takia pitäs panna jotain tytön näköstä poikaa ja maksaa siitä? Toisaalta ei ne kyllä nii kovin tytön näkösiä ollu..
Kuitattiin kaljat ja lähettii menee.
Matkalla onnistuin telomaan jalkani vähän epästabiilissa siirtymässä autotieltä jalkakäytävälle, eipä siinäkään onneks tullu ku pintanaarmuja.
Perille päästessä oli vähä sellane fiilis että vittu tätäkö tää ny on täällä sitte. Mutta ei se ollu, onneks.
Siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Pakse-Don Det/Don Khon-Pakse

Ja matka jatkuu.
Aamusta liikkeelle, Teetille massit, intialaiseen ravintolaan aamiaselle, tuk-tukilla bussiasemalle ja lippuja ostamaan. Paksesta Ban Nakasangiin paikallisbussilla mikä oli kyllä aikamoinen elämys, muuten ei mitään vikaa oikeestaan mutta veikkaan että jokaista tottumatonta yli puoltoistametristä ihmistä alkaa noin suurin piirtein välittömästi vituttaa se jalkatilan puute. Mutta pääsin itse väläyttämään uskomatonta kykyäni nukahtaa pitkän matkan kulkuvälineissä vaikka auto heilui ja tärisi tien mukana kohtalaisen rutkasti, sekä myös kokemaan pari kertaa nihkeimmän herätyksen ikinä kun pää kopahti takana sijaitsevaan rautaputkeen. 4-4,5h kesti matka jos oikein muistan (Heikki korjatkoon jos muistaa paremmin, mitä tosin suuresti epäilen). Osaltaan matkan verkkaisuus johtu kyllä siitä että yhessä vaiheessa ko. kulkuvälineestä räjähti rengas, mutta onneksi Pertsaksi ristimäni kuljettaja ja hänen wing maninsa Reiska olivat kohtalaisen sukkelia vaihtamaan sen, ja itse asiassa se oli yks parhaita asioita koko matkan aikana koska pääs kävelemään hetkeks. Tässä tilannekuvia:

Pertsa ja Reiska hommissa..

..ja muut vaan pällistelee.

Mutta joo, perillehän sillä pääs silti ja pienen ihmettelyn ja Nakasangissa pyörimisen jälkeen suunnattiin kohti biitsiä ja paatteja joista joku kenties ehkä mahdollisesti vois viedä meidät sinne Don Detin saarelle. Semmonen löyty, kyseisellä hetkellä oltiin ainoot ko. mestaan menijät joten hintaa tuli vähä enemmän vaan mitäpä tuosta, rinkat venhoon ja menoks:

Montaa minuuttia ei matka kestänyt ja perille päästyämme olennaisimmat asiat oli: löytää mesta missä nukkua ja minne jättää kamat ja seuraavaks jättää ne kamat sinne ja löytää mesta missä syödä.

Ilman sen suurempaa hintavertailua otettiin ensimmäinen huone mikä tuli vastaan, vaatimuksena ei oikeestaan ollu kauheesti muuta ku sänky ja paikka mihin ripustaa hammokit ja koska ko. kriteerit täyttyivät, ei paljoo kiinnostanu minkään hintavertailun tekeminen ja rinkan raahaaminen pitkin poikin.
Noo olihan se huone tietysti aika basic, siellä oli: kaks sänky moskiittoverkkoinen ja valokatkaisin. Ja se oli sitte siinä. Jaa niin no tuuletin oli kyllä kans. Vaan mitäpä sitä muuta tarvii ihminen, kun hammokinsa saa terdelle ripustaa, kas näin:

Suuntima kohti ruokaa ja ihmettelemään elämän menoa ja kiertelemään kuppiloita. Joita on muute vähän vitusti ottaen huomioon että koko saarella on tietä vissiin vähä reilu seittemän kilometriä.
Oikeestaan koko saaresta ei oo sen ihmeemmin mitään sanottavaa paitsi että se oli ihan perseestä. Yhtä paikallista ihmistä kohden oli ehkä noin 10 turistia, suurin osa sekoilemassa ja kuuntelemassa jynkkyteknoa, paikallisessa reggaemestassa oli duunissa pari suomalaista joten Jukka-Poika (mistäpä en pahemmin nyt just ite tykkää) soi. Luulin että Vang Vieng on Laosin virallinen sekoilukapitaali ja Don Det vähä lunkimpi mesta mutta koitappa päästä ton kokosessa paikassa karkuun sitä jytkettä ja paskaa. Ei onnistu. En suosittele kenellekkään, niin totaalisen perseestä.  Ja itse asiassa viime viikkoina muilta retkeilijöiltä kuulemieni juttujen perusteella Vang Vieng ei ookkaan nykyään niin bilemesta ku joskus back in the days, pitänee käydä reissun loppupuolella ite kattomassa niin sittepähän sen tietää. Ainoo hyvä asia omalla kohdalla koko saaressa oli oma terde, hammokki ja Mekong-näkymä ilta-auringon puolella:

Kun sitä menoa siinä oltiin päivä pari ihmetelty ja todettu että se on tosiaan, kuten jo edellä mainittu niin perseestä että paljoo enempää ei asiaa vois alleviivata, päätettiin vuokrata fillarit ja lähtee katsastamaan naapurisaari ja siellä sijaitseva vesiputousasia.
Kyseiselle Don Khon-nimiselle saarelle kulkee silta, jonka kaiteet oli ehkä länsimaisiin standardeihin tottuneelle melko matalat:

Urheat ratsumme näyttivät mun mielestä enemmänki sellasilta menopeleiltä millä 10-vuotiaat amerikkaistytöt kulkevat kouluun, eikä niinkään siltä että niillä pitäis ajaa umpipaskoja päällystämättömiä hiekkateitä pitkin, katsokaapa itse:

Ei puutu ku ne hapsujutut ohjaustangon päistä, mutta kyllä noilla eteen päin pääsi. Perse vaan joutu aika koville syystä että ne tiet on mitä on. Jälkeenpäin tietysti selvis että ois sieltä saanu sellasia maastopyöriäki vuokrattua.. Mut emmä semmosta ois ees halunnu.
Ja se vesiputouskin löyty, siellä puolestaan näytti tältä:

Tätä iloista siltaa.. 

Koska takana oli ainakin huikeet 10km pyöräilyä pölyisillä teillä ja muilla niin teki jotenki aika paljon mieli päästä dippaamaan ittensä Mekongiin. Tässä vaiheessa lähes eeppiset mittasuhteet saanut puujalkavitsimaratoni sai ulkopuolista lisäpotkua tästä:

Ja sitte ei muuta ku: 

Eihä sitä ny herrajjumala kukaa jaksa koko päivää vaan uida ja kattella vesiputousta, fillarit alle ja saaren toista sektoria kohti.
Löyty tällänen eräänlainen satama-asia:

Ja sieltä taasen saattoi vuokrata veneen kuskeineen ja lähtee kokeilemaan onneaan, jos vaikka näkis kohtalaisen harvinaisia Irrawaddyn delfiinejä. Vuokrattiin siis, ja mehän nähtiin niitä delfiinejä! Toisin kuin te, ainakaan näiden valokuvien perusteella.

Joo-o kyl se on se delfiini.

Heikin näkemys aiheesta

Irma (itse en antanut tätä nimeä ko. henkilölle) sitoo paatin laituriin ku retki on tehty.

Ei ne perkeleet vaan hypi samalla tavalla ku Särkänniemessä tai Free Willyssä (joo kyllä mä tiedän että se ei ollu delfiini). Enkä mä kyllä mikää luontokuvaaja haluais ollakkaan. Jälkeen päin muuten selvis että ylitettiin vesiraja Kambodzaan, ja siinä oli kai olemassa joku riski joutua maksamaan muutama kymmentä dollaria jotai korruptiolisää Kambodzan "viranomaiselle" mutta niin ei käynyt meille, mikä onki vitun hyvä koska juurikaan dollareita tai mitään muutakaan valuuttaa ei messissä ollu. Vaan että harvoin sitä tulee vahingossa käytyä jossain maassa, me käytii vahingossa Kambodzassa!
Vähän iski nälkä kun delfiinit oli nähty, ei siis tosin siks että ois tehny mieli syödä delfiiniä vaan enemmänki koska mä oon holtittoman paska syömään aamiaista, ja koska siitä holtittoman paskasta aamiaisestaki alko jo olemaan kohtalaisen monta tuntia.
Ton sataman vieressä on ravintola, suosittelen kaikille jos sinne satutte menemään koska ruoka oli hyvää. Se sitte että mitä sieltä saa voi olla vähän arvoitus, ite en saanu fruit shakee koska ei ollu jäitä, eikä se ruoan tilaaminenkaan niin helppoa ollu koska kaikki oli loppu. Lopulta tilattiin tyylillä "mitä vaan mitä teillä on". Hyväähän se oli kyllä, ehkä paras tai toisiks paras lao-ruoka mitä tuli koko aikana varsinaisessa ravintolassa syötyä.
Mässyttelyn jälkeen girly biket alle, perse koetukselle ja takasin kohti omaa terangia ja hammokkeja. Matka meni muuten ihan jeesisti, mutta t-paitaa esiin kaivaessani jouduin toteamaan sydäntä särkevän faktan: 2011 syyskuussa erikoisella Lappeenranta-Kouvola (no ok mä tulin kyytii vasta tässä vaiheessa) -Lahti-Tampere-roadtripillä ystävieni Mian ja Tuomaan kanssa hankkimistamme värisynkronoiduista Möysä-paidoista puuttui oma kolmannekseni. Jollain helvetin järjellä se paita on tippunu siitä pyörän korista niin että en oo huomannu. Jos joskus näätte kuvia Laosista missä jollai randomilla tyypillä on päällä sininen Möysä-paita, voin vakuuttaa että se on se mun. Toivottavasti menee jollekin tarpeeseen eikä takan sytykkeeks.
Perille omalle bungalowimestalle päästiin silti ilman paitaakin, fillarien palautus ja hetkeks hammokkiin makoilemaan. Tais olla tässä välissä muuten se hetki kun käytiin paikallisessa kaupassa eli Supermerchadossa, kuten itse kyseisiä instansseja kutsun, mehuostoksilla ja löydettiin aivan loistava Tipco-merkkinen mandariinimehu mistä tuli välittömästi mun lempimehu. Downside siinä taas oli se että seuraava tunti meni "Ei Tipco tapa" ja "Tipco linssissä"- henkisten puujalkavitsien parissa. Oli ihan viiminen Tipco kun se mehu loppu.
Ilta syötiin ja hengailtiin hammokeissa torkahdellen, ja samalla myös päätettiin että huomenna pois kyseiseltä saarelta.
Lonely planetia vilkuillessa Heikille sattu silmään Bolaven plateau-niminen alue, joka on Laosin kahvin viljelyn keskus, ja koska kahvi maistuu aina (siis kahvi, ei Juhla-Mokka tai se Autobarin harmaanruskea paska), päätettiin ottaa suunta sinne päin. Ja siis todellakin sinne päin koska ei me niitä kahviviljelmiä kyllä ikinä nähty.
Aamulla ihmeteltiin että mites nää paatit toimii jos haluu pois siltä saarelta. Ei oikein löydetty yhteistä, edes viittomakieltä paikallisen venekuskin kanssa joten kysyttiin sellaselta vanhemmalta länkkäripariskunnalta asiasta ja ne sano että ne oli ostanu joltai paikalliselta matkatoimistolta venematka+bussimatka Pakseen-kombon, ja vene lähtee klo 11. Kysyttiin siinä ohimennen että mitä se makso, ja hinnaks paljastu 50 000 kipiä. Me maksettii tullessa Pakse-Nakasang-välistä 50 000 kipiä ja lisäks siitä venematkasta 30 000.
Säästösyistä päätettiin että moinen resbyrå on löydettävä, ja löytyhän se. Tai itse asiassa aika montaki mutta lopulta myös semmonen missä oli henkilökuntaa. Vaikutti iha lupaavalta: ilmastoitu minivani Pakseen ja ilmeisesti jopa ois mahdollista päästä suoraan oikeelle bussipysäkille mistä matkan pitäs jatkua. Ja semmonen van on varmasti nopeempi ku se paikallinen bussi.
30 000 kipiä on noin 3 euroa ja se oli varmasti paskin kolme euroa mitä kukaan ikinä universumin historiassa on säästäny. Ainoa positiivinen asia oli se että siinä venettä odotellessa rannalla hengaili (raateleva?) vesipuhveli:

Ai että miks se oli perseestä?
Sen takia että siinä veneitä oottelemassa oli joku kuus miljoonaa ihmistä. Joista kokolailla jokainen oli ostanu jossain määrin samanlaisen lipun ku me. Paitsi että kaikki ei ollu menossa Pakseen, osa lähti Kambodzaan ja osa minne ny sitte sattukaan lähtemään, ei oikeestaan kiinnosta vittuukaan.
Siinä sitte ensin jonki aikaa arvottiin että milloin sitä hommaa organisoiva jannu reagoi vaikka siihen ku koitettii kysyä mihin paattiin tässä pitäs hypätä, enkä vieläkään ymmärrä minkä ihmeen takia sillä oli mitään merkitystä kun joka vitun vene meni ihan samaan paikkaan siihen Nakasangin rantaan.
Ja sinne kun päästiin.. Oltiin kaikki kivasti siinä samassa kasassa jonku kioskin nurkalla, en tiiä miten monta kymmentä ihmistä mutta aika helvetin monta.
Organisaattori siinä huuteli että kuka on matkalla minnekki ja osotteli ihmisiä oikeisiin minivaneihin, tosin välillä se rauhottu 10-15 minuutiks myymää lippuja joillekki tyypeille. Meitä neuvottiin oottamaan millon missäki, pari kertaa oltiin menossa oikeeseen bussiin mikä ei sitte lopulta ollukkaan se oikee. Pari tyyppiä siinä oli jotka oli kumpiki menossa Bangkokiin, samanlaisella lipulla ja toiselle sanottii että "joo joo tähän bussiin vaan", siinä missä se toinen ei sinne kelvannu.  Kukaan ei tienny yhtään mihin bussiin pitäs mennä, ja siinäki vaiheessa kun sattu siihen bussiin pääsemään, ei varmasti ollu kovin vakuuttunu olo siitä että on menossa oikeesti siihen suuntaan mihin haluais.
Meidän kohdallahan tää kuvio meni niin että 1h45min venattii, meille näytettiin oikee van mikä oli täynnä ranskalaisia joilla sattu myös olemaan kohtalainen kiire junaan. Jostain syystä mitä en tiedä, mun rinkkaa ei voitu laittaa katolle vaa se piti heittää takaluukkuun (minkä se kuski ois unohtanu sulkee ellei yksi valveutunut kanssamatkustaja asiasta ois huomauttanu).
Kyllähä siitä sitte lopulta perille päästiin, ja tosiaan vielä sille oikeelle bussiasemalle mistä pitikin jatkaa matkaa. Pakko myöntää myös että ajomatka oli kyllä aika paljo rivakampi kuin sillä paikallisbussilla mutta noin kokonaisuutena arvioiden.. Säästettii 3e ja vitutuksen määrä oli isompi ku edellisen kymmenen vuoden yhteenlaskettu saldo. Onko toi ny sitä pakettimatkailua sitte?
Onneks ei ollu kiire mihinkään, tai vaikka ois ollukki niin ei oltais tiedetty koska bussiaikatauluista ei ollu mitää havaintoa. Eikä silläkää mitää väliä ois ollu vaikkei mitää bussia ois enää menny koska aina ois voinu mennä Teetin majataloon ihmettelemään remontointiasioita. Kyselemään lippuja kohti Salavania silti mentiin, moiset saatiin ja aikaakin jäi vielä vähän purkaa edellisten tuntien kyrpiintymistä ja tutustua Pakselaiseen kioskinpitäjään joka koitti opetella englantia.

Bussiasema eli bus station (lausutaan: stashuun) på svenska

Ja Salavaniinhan ei oltu menossa, sinne suuntaan vaan, Tad Lo-nimiseen mestaan päädyttiin ja siitä jatkan taas heti kohta kun jaksan.