Yangon

Lentokoneesta lähtiessä juttelin jonkun pariskunnan kanssa ja diilailtiin että mennää samalla taksilla pois kentältä, tulee halvemmaks. Sitä ennen oli edessä rahanvaihto-operaatio. Olosuhteiden pakosta mukana oli vaan dollareita, joista osa oli tarkotus vaihtaa paikallisiin kyateihin. Valuuttabisnes on vähän hankalaa Burmassa, paikallisella valuutalla maksaminen on kalliimpaa kun taaloilla, dollareissa vaan on se ongelma että niitten pitää olla ihan priimakunnossa.

Ei mitään taitoksia tai jälkiä tai mitään. Paikotellen ne syynää niitä seteleitä minuuttitolkulla että onko ne kuosissa. Sen lisäks ne ei saa olla vanhempia ku vuodelta 2006, eikä sarjanumero saa alkaa tietyillä kirjaimilla.

Kyatien kanssa ei moisia ongelmia oo, voi olla vähän huolettomampi. Ongelmia muodostuu silti toisinaan koska jotku mestat ei ota vastaan kyateja, mutta omalle kohdalle ei pahemmin osunu onneks.

Hintatasosta yleisesti: ennen retkeä tehtyjen tutkimusten perusteella ilmeni että kyseessä on vähän kalliimpi maa kun nää muut Kaakkois-Aasian. Erityisesti majotusten hinta vähän arvelutti, joten otettiin vähän roisimpi budjetti ja laskettiin 50 dollaria per päivä per henkilö soveltuvaksi summaksi.

Mutta itse reissun aikana tuli todettua että puheet kalliista hintatasosta oli aika turhia. Majotus on tosin kalliimpaa, ei löydy kyllä alle 10 dollarilla huonetta mistään, meidän kohdalla halvin oli 14 taalaa.

Siitä huolimatta jollain 20-25 dollarilla pärjäis kyllä hienosti, vähemmälläkin jos ei kovin aktiivisesti halua puuhailla.

Taksikumppanit oli löytäny neljännen kaverin matkaan ja sattupa käymään niinki että kyseinen herrasmies oli matkalla samaan hotelliin mihin mäkin. Sellanen ehkä nelikymppinen jannu jostain maasta missä englanti on äidinkieli, en muista kyllä enää mikä maa se oli. Tai mikä sen tyypin nimi oli.

Sisään tsekkauksen jälkeen oli aika hetken pohdinnan aika missäs tässä ollaan ja mitäs täällä pitäis tehdä.
Maa missä on hyvän matkaa yli 2000 poliittista vankia, kuuluisimman kotiarestissa olleen Nobel-voittajan tietää varmaan kaikki.

Kattivaaran margariinitehtaan liukuhihnalta ei tuu purkkia niin kovalla tahdilla kun tolta hallinnolta ihmisoikeusrikoksia. Kuutisen kymmentä vuotta takaperin maailman suurin riisinviejä, parikytä vuotta myöhemmin nälänhädässä. Mitäs vittua?

Parasta lienee mennä tutustumaan niihin paikallisiin ja selvittää vähän sitä kautta mitä täällä tapahtuu. Sitä paitsi oli jo vähän nälkäkin.

Haahuilin aikani pitkin Yangonia ja lopulta päädyin jonnekkin täysin jontkaan mutta kutsuvan näköisen kuppilan äärelle silti, kokeilemaan ensimmäistä myanmarilaista katuruokaa. On muuten aika hyvää.

Samalla tuli todistettua ihan hauska tapaus: wikitravelissa sanottiin että Yangon on "The place where old Toyota cars come to die".

Niin kyllä totisesti on. Koko kaupungin autokannasta varmaan 94% on Toyotaa. Vaikkapa kaikki taksit, noin esimerkkinä.

Syödessäni viereen kadulle pysähty yksi kappale niitä takseja ja kovasta yrityksestä huolimatta ei lähteny käyntiin. Konepelti auki ja pari kaveria lisää mukaan ihmettelemään mutta ei se vaa lähteny sitte koskaan vaikka ne mitä teki. Toyotan kuolema.
Kävelyretkeä jatkoin kohti hotellia ja matkalla kiersin tämmösen pagodan ympäri.

Lisää siitä sitte myöhemmin.
Hotellin respassa törmäsin siihen taksikaiffariin joka kyseli että lähdenkö syömään, mutta koska oli aika monta tuntia tullu just käveltyä ja sen lisäks juuri myös syötyä, totesin että nyt taitaa mennä aikalailla löpsöilyks loppuilta.

Tuntia myöhemmin se häiskä tuli koputtelemaan ovelle ja otettiin siinä sitte olut tai pari ja turistiin muuten vaan kaikkea.

Oppihan siltäkin vähän lisää kyseisestä maasta, muun muassa että: samalla passilla viiden vuoden sisällä voi käydä kaks kertaa turistina Burmassa. Kolmannelle kerralle ei riitä viisumihakemuksessa että on tulossa vaan lomailemaan, pitää alkaa käyttämään luovuutta.
Valtion päättävät elimet on ilmeisesti sitä mieltä että se maa on niin perseestä ettei sinne kukaan halua niin usein lomailemaan. Ite oisin vähän toista mieltä.

Edellisyönä tuli nukuttua jokseenki paskasti jotenpa aikasin nukkumaan nii on sitte reippaana hereillä.

Seuraavana aamuna n. 12h yöunien jälkeen heräsin ku joku paukutti aivan järjettömästi huoneen ovea. Hätäsesti pukeutuneena avaamaan ovea ja siellähä oliki respan ystävällinen täti osottelemassa portaita, "Your friend, come come". No perkutti, pääs se Heikkikin sitte perille. Ei tosin kovin helposti tai halvalla.

Nettitutkimusten perusteellahan nimittäin ilmeni että Yangonin lentokentältä pääsee paikallisbussillakin keskustaan, ja se on sitte halpaa hommaa. Bussilippu tais olla jotakuinkin 20c luokkaa - siinä missä taksi maksaa helposti 7-8 euroa.

Munkin piti alunperin säästösyistä kikkailla itteni sillä bussilla jonnekkin mutta koska löyty sitä sakkia jakamaan taksia, olin sitä mieltä että se 2e ei oo liian paha hinta siitä että pääsee suoraan hotellin ovelle.

Heikki sen sijaan otti härkää sarvista ja lähti busseilemaan. Ensimmäinen ongelma muodostu siitä että bussilinjan numero oli kyllä tiedossa, mutta numerot on toki kirjotettu burmaksi eikä käyttäen arabialaisia numeroita.

Lopulta se pääty johonki hornaan ja otti taksin ensin väärälle hotellille ja sieltä sitte oikeelle ja pääty maksamaan koko kikkailusta ihan jyygelisti.

Tässä vaiheessa lienee asiallista esitellä hieman hotellihuonettamme:

On tilaa missä mösmeltää

Heikin sänky oli vähä kusisempi

Luksusta on kaks suihkua yhdessä kylppärissä! 

Siinä sitten päivän edetessä suunnattiin alakaupungille eli downtowniin niinku Amerikan serkku sanois.

Mielettömän hyvää ruokaa löyty taas, jos joku väittää että burmalainen ruoka on paskaa (niinkun meille esimerkiks aika moni väitti), älkää uskoko.

Pääasiallinen syy keskustan ostosmestoille menemiseen oli silti lungit.
Myanmarilaiset eli mymmeliläiset miehethän käyttää suurelti osin housujen tilalla lungia eli sellasta eräänlaista hametta, minkä erottaa hameesta vaan se miten se solmitaan kiinni.

Varmasti maailman ainoa maa missä näkee enemmän hameita miehillä ku naisilla. Eittämättä myös maailman mukavin vaatekappale, aion käyttää himassa noin suurin piirtein koko ajan kun tuun täältä takasin.

Teekuppilassa murkinoimassa

Tätä mä oon miettiny: minkä ihmeen takia noi buddha-asiat pitää joka kerta rakentaa jonnekki ihan mörön perseeseen helvetin korkeen mäen päälle mihin kukaan normaali ihminen ei pääse, ja toisaalta taas miks noissa teekuppiloissa noi penkit on tollasia 3cm korkeita nysiä että on polvet suussa joka kerta ku koittaa istua?

No mutta hei, baariin. Yangonin juottolat on siitä vähä erikoisia että ne menee kiinni tosi aikasin, valtaosa 22-23 aikoihin, pari hassua on auki myöhempään.

LP kouraan ja tutkimaan oisko jossaki lähellä jotain järkevää: totta kai on.

Päädyttiin johonki roof top-pubiin. Missä ei ollu ketään. Paitsi yheksän miljoonaa tarjoilijaa joilla
silti kesti sata vuotta tuoda pöytään se bisse. 

Sitte sinne pölähti pari burmalaista tyyppiä - tästä alkoi loputtomalta tuntunut erikoisten ihmiskohtaamisten kavalkaadi mikä kesti koko loppu retken.
Toinen niistä tyypeistä tuli juttelemaan ja aikansa turistuaan kysy halutaanko mennä niiden pöytään.

Toki. 

Ne oli mymmeliläisiä merimiehiä.
Dokaamassa burmalaisten merimiesten kanssa. Toisella niistä oli sama syntymäpäivä ku mulla, vuosi tosin meni huti noin kolmella kymmenellä.

Samainen jätkä joka meidät siihen pöytään pyysi, oli aika rohkea puhumaan Myanmarin poliittisesta tilanteesta, mikä oli aika erikoiselta tuntuva asia siinä vaiheessa.
Jotain 9-10kk vuodesta se vietti duunissa ja loput kotimaassaan, olikoha se 16 vai 17 vuotta tehny samaa ja sitä kuulemma ihmetyttää aina se että se maa ei oo koskaan sama kun se tulee sinne takasin. 

Lopulta se jannu alko käymään aika raskaaks ku se oli nii naamat, otettiin hatkat.
Ja sen puhelinnumero ku luvattii soittaa ja pyytää bailaamaa myöhemmin sillä viikolla. Onneks roaming ei toimi nii ei tarvinu soittaa. Sikäli kun nyt oikeesti ois muutenkaan soitettu.

Eihä sitä iha valmiita silti oltu, seuraavaan baariin! 

Siellä tapahtu taas mystisiä asioita.
Lavalla oli joku muotinäytöksen ja karaoken välimuoto meneillään. Sellasia nuoria hempukoita laulamassa ja välillä joku tuli kaatamaan niitten päälle vettä tai kietomaan sellasen joulukuusen koristeen näkösen asian kaulaan. Mitä? 

Our friendly neighbourhood-baarimikko tuli kääntämää lasit oikeeseen asentoon. Siis se ihminen tuli kääntelemää laseja ja paperiastiaa ja tuhkakuppia ja kaikkea jokseenki satunnaiselta tuntuneessa rytmissä mielestään oikeeseen asentoon.

Lopulta mä aloin pistämää niitä laseja iha randomiin järjestykseen ku halusin nähdä koska se kyllästyy eikä tuu enää korjaamaan niitä.
Melko monta kertaa se silti korjas ne.

En tiedä ottiko lopulta vittuiluna mun nihkeen juomalasi-feng-shui-asenteen, mutta karaoketkin loppu ja piti lähtee menee. 

Reippaina tai reippaan näkösinä nuorina miehinä.. no vittu kunhan nyt yritettiin säästää rahaa jos totta puhutaan, päätettiin kävellä takasin taksin sijasta. 

Vittu Disneyland! 

Oikeesti se oli tällänen valo pimeyden meressä:

Lienee jotain pyhää

Mitä voi tehdä tollasen illan jälkeen? Opetella sitomaan lungia tietenki!

Tuosta

Heikiltähä se lähti ku ammattilaiselta melkein heti.
Mä en tajunnu tota logiikkaa ekalla kuudella sadalla kerralla mitä yritin. En tajuu oikeestaan vieläkään tosin: kun sen osaa sitoa nii sitte sen vaan osaa.

En mä kengännauhojenkaan sitomista oo koskaan miettiny siinä mielessä että mitä siinä oikeestaan tapahtuu ja miks joku naru menee niinku menee.
Kun sen oppii, sen osaa, eikä sitä osaa/tarvi selittää sen kummemmin.