Vung Tau

Aamulla herättiin liian myöhään kun torkku-vaihtoehto kiinnosti liikaa. Suihkut ja kuosittautuminen ja liikkeelle vaan, matkalla check-outiin tuli vastaan saksalainen tyttö joka oli myös lähdössä bussiasemalle ja kyseli haluttaisko ottaa yhteinen taksi. Säästää selkeetä rahaa, joten totta munassa suostuttiin. Sillä muute säästi vähän alle euron. Yhteensä. Ehkä noin 35c/henkilö. Mutta onhan seki jotain, tässä on kuitenki aika tiukka budjetti.
Ei tullu taksia vastaan sitte millään. Pysähdyttiin paikallisen Yamaha-skootterimyymälän eteen ja sieltä ystävällinen henkilökunta meille taksin tilas.
Se saksalainen oli menossa Saigoniin, ja sai lippunsa aikalailla heti ja helposti. Me oltiin menossa Vung Tauhun, mihin on suoria bussiyhteyksiä. Nykytiedon mukaan niitä on kaks päivässä ja ne lähtee 06.15 ja 07.15 eikä ollu juuri apua siitä kun oltiin joskus yheksän jälkeen aamulla siellä asemalla. Mutta oli siinäkin hyvä puoli: meillä oli herätys alunperin seittemältä mutta nukuttiin noin kaheksaan asti ja mietittiin siinä että hyvä kun nukuttiin, koska ei oltais silti ehditty siihen bussiin vaikka oltaiski herätty seittemältä.
Otettiin sitte bussi Saigoniin ja nyt oli sitte ahdasta. Ei mahtunu jalat mihinkään eikä kädet eikä pää. Ja taas oli joku huutelemassa "go go go" ja lopulta venattiin sen bussin sisällä yli kolme varttia että se lähti liikkeelle.
Perillä sitte paikallisbussilla paikallisbussiasemalle ja sieltä paikallisbussilla epäpaikallisbussiasemalle.

Tällästä siellä sitte oli

Pieni takaisku tuli kun järin halpoja bussilippuja ei ollut saatavilla Saigon-Vung Tau-välille, LP väitti että 40 000 dongilla pitäs päästä mutta ei kyllä löydetty mitään alle 90 000 hintasta. Ehkä ne asiat on muuttunu, mitään paikallisbussihenkisiä pötkylöitä sinne ei menny, pelkästään minivanipaskaa. Sullouduttiin sellaseen ja parin tunnin matkanteon jälkeen oltiinki perillä. Jossain. Hento merituuli kävi vasten kasvoja (oikeesti niin järjetön puhuri että ei meinant pysyy pystyssä), eikä taas mitään havaintoa mihin suuntaan pitäis mennä. Jonkilaisen suuntaa antavan karttakyhäelmän ja tienviittojen perusteella löydettiin kuitenkin se itse ranta, ja päästiin majotuksenetsintäpuuhiin.
Koko Vung Tau on ilmeisesti jonkinlainen saigonilaisten viikonlopunviettopaikka, joten hintatason uskalsi odottaa olevan vähän maltillisempi kun saavuttiin paikalle sunnuntaina. 150 000 dongia per yö per huone, varusteina ilmastointi, jääkaappi ja oma parveke. Kyllähän se käy, vaikkakin isona miinuksena oli partsin malli ja kiinnikkeiden puute koska hammokkia ei taas saanu mihinkään.
Sinä iltana ei taas kovin ihmeitä tapahtunut, syötiin ja ihmeteltiin ympäristöä ja hengailtiin.
Eikä kyllä tapahtunu kovin ihmeitä silti seuraavinakaan päivinä, eikä kyllä ollu tarkotuskaan tapahtua. Joku päivä vietettiin biitsillä:

Tälleesti

Minkä seurauksena multa katosi aallokkoon yksi korvakoru. Prkl. Ihan kauheesti noita länsimaalaisia ihmisiä ei näkyny, eikä vissiin näy muutenkaan koskaan koska rannalla ollessa joku pariskunta tuli ja halus ottaa yhteiskuvia meistä niitten kanssa.. Siistiä olla ite jonkun paikan suurin nähtävyys.
Vietnamilaiset saattaa väittää että niillä on maailman isoin Jeesus-patsas, mihin minäkin sokeasti uskoin ennen kuin kuulin että isoin onkin Puolassa (kiitos Tiina valaistamisesta), mutta päätettiin nyt silti lähtee kattomaan. On se kuitenki isompi ku se Rion versio, joskaan ei ehkä hienompi.
Matkalla tuli muuten vastaan kukkotappelu, keskellä katua, keskellä päivää:

Myllytä myllytä

Äijät kannustaa

Ei jääty kattomaan miten matsissa kävi, to the Jesus we go!

Matkalla

Siellä se on! 

Oli sinne tietysti pari porrasta kiivettävä.

Ja vielä vähän

Step by step, uu beibee. Vähän soi NKOTB päässä koko matkan

Ei se kyllä silti kovin pitkä matka ollu.

Tommi Läntinen on istunu Mooseksen vuorella, mää Jeesuksen. Tekisköhä se mustaki biisin?

Ja ennen kun päästiin tota pidemmälle, tuli taas aika olla valokuvattavana. Takana on joku 40-metrinen Jeesus-patsas ja jengi haluaa ottaa valokuvia meistä. Herätti pientä ylemmyyden tunnetta! 

Tässä Hennan kuvaussession kuvaussession saldoa: 

Joku tyyppi

Ja toinen

....jaaaa sitte vielä kolmas.

Kaks minuuttia myöhemmin tossa istuskellessa hyppäs selän taakse joku jannu ja sen kaveri otti meistä pari kaverikuvaa lisää. Mikä näitä oikein vaivaa? 

Jeesuksen ilmeisen vahvoille käsivarsille ois voinu kiivetä, paitsi ei voinu koska meillä ei ollu paidoissa hihoja. Jaa. No ei sitte mennä. 

Siitä syystä ei tullu kunnon kaupunkimaisemakuvaa. Tässä on paska sellanen: 

On tossa vähä jotai risuja eessä

Tässä on joku random kuva taas puolestaan

Jepua vartioidaan tollasella hermeettisellä tykillä. Ilmeisesti vihulaiset tulee vaan yhdestä suunnasta koska mitään kääntyvää mallia toi ei ollu... 

Kun ei saanut selkään kiivetä niin alas vaan ja ruokaa etsimään, päivän seikkailut oliki sitte siinä. 

Seuraavana aamunahan oli tilanne se että Hennan piti jatkaa matkaa ylöspäin Vietnamia ennen kun tulee viisumi-aikataulu-yhdistelmästä ongelmia, mulla ei viisumia ees ollu koska alle kahen viikon reissuille ei tarvi, joten mä päätin vaihtaa yöpaikkaa ja jäädä Vung Tauhun loppuajaksi mitä nyt Vietnamissa tulee oltua. Tai siis ei se itse asiassa alkuperänen suunnitelma ollu mutta kun noi suunnitelmat tuppaa muuttumaan niin silleenhän se lopulta sitte meni kuitenkin. Melkein. 

Löysin uuden mestan missä hengailla, sama hinta kun edellisessä mutta nyt koko huoneen joutu tietenki maksamaan yksin.. Kalliiks tulee ma kerron. 

Seuraavat päivät hengailin itekseni kokolailla koska yhtään muuta matkailijaa ei tullut vastaan ja paikallisten englannin kielen taito on.. tai siis sitä ei ole. 

Mut että meneehä se näinki

Seuraavien päivien kulku oli taas jotakuinkin tällänen: herääminen-ruokaa-hammokki-rannalle-ruokaa-hammokki-hammokki-ruokaa ehkä-nukkumaan. En valita. 

Alunperin piti lähteä viikonlopuksi Saigoniin ihmettelemään mutta ei millää jaksanu kun oli nii lunkia eikä kiinnostanu kauheesti metropolielämä. 

Koitti sekin päivä silti lopulta kun aamulla heräsin ja totesin että tänään illalla lähtee lento, kai täältä on poistuttava. 

Busseillen Saigoniin ja iltapäivä siellä, oli kuitenki vähän vielä asioita nähtäväks. Tosin osa jäi näkemättä kun asiat tapahtu taas tyypillisen rauhallisesti ja olin perillä pari kolme neljä tunta aiottua myöhemmin. 

Bussiasemalla tuli mopokuski (yllättäen) kyselemään mihin matka ja koska meinas alkaa tosiaan aika olemaan jo vähän kortilla, päätin että en lähe kikkailemaan enää busseilla vaan rysäytän suoraan skootterikyydillä sinne minne oon menossa. Hinta saatiin neuvoteltua kohdalleen ja sitte vaan matkaan. Perin vittumaista olla rinkka selässä, olkalaukku sylissä kohtalaisen kaoottisessa liikenteessä mopon kyydissä ja koittaa pysyä siinä kyydissä. Lopulta se kuski pysäytti ja alko kyselee massia. Olin vähän että mitäs vittua. Kaveri osotteli kylttiä ja huuteli että "De Tham! Pham Ngu Lao!" uudestaan ja uudestaan. Joo-o, kyllä minä tiedän että tämä on Pham Ngu Laon ja De Tham Streetin risteys mutta tiesitkö sinä että en halunnut tänne vaan aivan muualle? Totta kai se koitti nyhtää lisää massia siitä että pääsisin ihan perille asti mutta ei sitä kannata nii vakavasti ottaa. Pitää vaan päänsä ja muutaman minuutin ku jaksaa inttää nii kyllä se siitä.

War Remnants Museum oli se, minne olin menossa. Oliko vähän progandistista? Juu. Oliko panssarivaunuja? Juu. Oliko kaunista? Ei varsinaisesti. Kuvaile kahdella sanalla: Hyi helvetti. 

Tiiän yhen nimeltä mainitsemattoman Mikon joka dikkais

Kauanko sä viihtyisit tossa.. asiassa.

Agent Orange-lapsia

Loppuaika kulu keskustan mestoilla hengaillessa ja lentokenttäbussia odotellessa. 

Katolla syömässä

Kohtalaisen kovana Raatelevat Puhvelit-fanina, en voinu missata.

Koska oma muisti on yks Suomen ellei koko Pohjois-Euroopan paskimpia, ei tosiaan tolta vajaan parin viikon takaselta tulomatkalta muistunu mieleen että: ei ne bussit kulje sen iltakuuden jälkeen. Ja kun lento lähti joskus puoli kymmeneltä.. ei asiaa siihen bussiin siis. Mielessäni jo kirosin että taasko joutuu maksamaan taksista miljoonia. Pahimmillaan 10 taalaa. Kai se on vaan pakko. Kunnes Crazy Buffalon terassilla istuskellessa paikallinen mopokuski tuli juttelemaan ja kyselemään että mitäs hommaa. Saatiin siinä puljattua hinta kohdilleen, jotakuinkin 3 dollaria. Vähän vajaa. Se vielä käytti mut paikallisen lävistyspuljun kautta ku kyselin oisko tälläsiä renkuloita jostain saatavilla (sen mereen hukkaamani tilalle). Ei löytyny tosin. 

Liikennevaloissa se tarjos tupakkia ja oli muutenki aika lunkia matkustelua. 

Vaikka ei se rinkka selässä mopon kyydissä hurjastelu silti vieläkään kauheesti antanu varaa rentoilla varsinaisesti. Mutta tulomatkan kalliin taksimatkan ois voinu välttää ja päästä paljon halvemmalla, jos vaan ois tienny. Tässä vinkki kaikille jotka ei asiasta tiedä: ne mopot ei aja sinne ulkomaan terminaalin eteen koska siinä välissä on jonkinlainen tietulli ja siitä pitäs maksaa että pääsee sinne tai pois sieltä tai kumpaakin. Domestic terminal, kahen minuutin kävelymatkan päässä ja sieltä niitä löytyy kasapäin. 

Tippaaminen on ilmeisesti laitonta Vietnamissa mutta oli se nii lunki jannu että vähän tuli unohdettua ottaa noi vaihtorahat takasin. 

Sitte lentäen takasin Bangkokiin, taksilla Heikille ja se siitä retkestä.