Krabi

Taas mennään!

En oo koskaan alottanu kuvalla joten nyt halusin kokeilla! 

Asiaan, niinku Rauno Repomies sanois. 

Siskopuoleni Taija miehensä kanssa oli käymässä Krabilla ja piti vähän niinku käydä morjestamassa. Ja samalla hakemassa mystinen paketti Suomesta... eli kolme kiloa heroiinia. Tai sitte kaks kirjaa. 

Vähän laosilainen lähtö oli taas, pari päivää aiemmin piti lähteä kun mikä sitte oli se todellisuus mutta hitaasti hyvä tulee. Jos tulee ollenkaan. 

Suunnitelma oli hommata lippu noin kello yhdeltätoista illalla lähtevään junaan, mikä oli myyty loppuun. Aikasempaan junaan oli lippuja, tosin taas se kolmosluokka.. mut se on ihan jees. Ainoo huono puoli oli se että mulla oli kaikki kamat messissä tietokonetta myöten, rinkka paino melko paljon ja sen lisäks oli olkalaukku. Juna lähti sopivasti liikkeelle siinä vaiheessa kun pääsin laiturille eli piti juosta vähän että ehti hyppäämään siihen liikkuvaan junaan.. Tällä kunnolla meinas tulla sydän rinnasta ulos. 

Aloituskuva on siitä junasta. Oli aika täyttä. Jotku jannut istu siellä ihan junan perimmäisen vaunun (missä mäki olin) perimmäisessä kolkassa avoimien ovien äärellä ja kyseli tuunko niitten kanssa istumaan.

En muista ton nimeä mutta lepposa jannu se oli. 

Siinä menikin pari tuntia jutellessa ja ihmetellessä kunnes tuli niin järjetön väsymys että oli pakko mennä nukkumaan. Mistä seurasikin yksi elämäni kirkkaimpia tähtihetkiä, nimittäin: 

tommonen 2+2 paikka, kaikki ihan täynnä. Mun vieressä istu sellanen nuori naisihminen. Pari kertaa heräsin ensin kun nojailin kainosti olkapäätään vasten. Lopulta heräsin kun sen tyypin pysäkki alko olemaan aika ajankohtanen. Mun pää oli kokolailla sen tytön sylissä. Ja sillä oli harmaat housut. Ja mä toisinaan kuolaan unissani vähän, niinkun esimerkiks sinä yönä. Ja se näytti aivan totaalisesti siltä että ois kussut housuun. 

Meinas olla vähän kiusallista. Kesä kuivaa minkä Samu kastelee, niinhän se sanontaki sanoo. 

Edellisillan istuskelukaiffari tuli ilmottamaan mulle millon oon perillä. Suratthani, se oli junaretkeni päätepiste. Jatku sitte bussilla. Surat thanista (mä en tiedä kirjotetaanko se yhteen vai erikseen) Krabi Towniin bussilla miljoonan muun turistin kanssa, sieltä minivanilla Ao Nangille. 

Siellähän sitä sitte lopulta treffattiin. Mun piti ettiä bungalowi tai joku muu majotuspaikka mihin voisin levittää kamani. Sekin löyty lopulta mutta aika kovat on hinnat nyt kyllä sitte. 600 bahtia per yö. Tsiisus. 

Iltaa vietettiin syöden ja juoden ja jutellen. 

Tällänen

Seuraavana aamuna pakkasin kamat, toiveissa löytää vähän halvempi majatalo. Olipa puheissa myös läheiselle Railay Beachille lähtö (tai Rai leh, tai Ray Leh, tai Ray Lai, kirjotusasuja tuli vastaan aika monta) ja niin siinä sitten kävi. Veneellä sinne mestoille ja ihmettelemään. Tade ja Pete oli käyny siellä jo aiemmin joten mestat oli osittain tuttuja, päätettiin lähtee suuntaan tuntemattomaan ja kävelemään vaan jonnekki ihan hornaan. 

Tälläsessä luolassa käytiin: 

No ei ollu kummonen sekään kyllä. Käytiin välissä syömässä ennen tota luolaa ja siinä wi-fin ystävällisellä avustuksella tutkin vähän wikitravelia ja ilmeni että kohtalaisen vieressä on Ton Sai-niminen biitsi missä on vähän inhimillisemmän hintasta majotusta. Ja ehkä vähä lunkimpi meno muutenkin. 

Koitettiin löytää tiemme sinne kylttejä seuraillen. 

Mäki

Kyltissä lukee Ton Sai 800m. Tuli sellanen Y-risteys vastaan ja käveltii vähän matkaa ja tultiin jonku taloasian pihaan. Kelattii että ei se nyt tää voi olla. Siinä risteyksessä oli joku guest house, ajattelin että parempi käydä siitä respasta kysymässä miten on. "Yes keep to the left and there is a small hill, go up the hill and then you will descend to the beach" mää: "Ok so it`s 800 meters from here?" "Yes 800 only".
Vittu näitten aasialaisten kanssa noitten matkojen arvioimisen suhteen. Kilometrin matka voi olla aasialaisen mielestä sama ku 10km. Ilmeisesti 800m voi olla sama kun 8 kilometriä. Ja se mäki. Small hill. Joo joo. Soraista kinttupolkua järjetön mäki ylös ja just ku pääs tasamaalle, eessä oli uusi samanlainen. Varmaan kolmen vartin kävelymatka. Ja se rinkka kaikkine paskoineen selässä. Ilman lämpötila noin 37 astetta, ruumiinlämpö sama, mielen lämpötila kiehuvat 666 astetta.
Kyllähän se biitsiki sieltä sitte tuli lopulta. Rannalle pötköttelemään hetkeks. Mä päätin jäädä sinne päiväks tai kahdeks, vaikutti aika lepposalta paikalta. Pikaisen kyselykierroksen perusteella bungalowia löyty 400 bahtilla. On se aika kallista silti vielä sekin, mutta olkoon nyt.

Tällänen

Siellä meni pari päivää. Sitte alko loppumaan raha ja piti alkaa miettimään seuraavaa siirtoa. Tarkotus oli käydä vielä Koh Lantan saarella mutta sehän vähän jäi syistä joita en ajatellut täysin selittää. 

Eräänä aamuna laivalla kohti Ao Nangia. Meni sen kuolausyön aikana paskaks puhelimen latauspiuha ja sellanen oli tarkotus löytää. En löytäny tosin.
Sen sijaan löysin mainoksen:

Tekeekö mieli ajaa 200km/h seinään?

Hanaa helvettiin, niinku The Hectorsin laulaja sano Pitkässä kuumassa kesässä. 

Bussilla Krabin kautta Suratthaniin (en vieläkää tiedä miten se pitäs kirjottaa, ilmeisesti yhteen). Busseja vaihtaessa tuli vastaan hieno asia, tuulessa heiluva tyhjä pahvilaatikko. 

Edes kissaa ei saa laittaa laatikon päälle.

Bussikuski päätti pitää ruokkiksen siinä vaiheessa kun mä olin ainoa jäljellä oleva matkustaja. Paikassa missä sen frendit koitti myydä mulle bussilippua Bangkokiin. Onko vähän kusetuksen makua tässä? 

Kun nyt kuitenkin olin ostanu sen bussilipun sinne rautatieasemalle niin mielellänihän sinne menisin myös. "What time your train? What time your train?" "Well Sir I don`t know, I haven`t got a ticket yet" "Ok I make phone call, the train is full". Joo o. Olipahan tullu katottua niitä aikatauluja sen verran jo etukäteen että tiesin sieltä lähtevän saman illan aikana vielä useammankin junan. 

Lipputiskille päästyäni n. klo 19.40 myyjätäti ystävällisesti ilmotti että ainoot liput on kakkosluokkaan, istumapaikalle tosin. Kyä mää sen ostan, kun siellä kolmosessa on jo tullu joku X määrä kilometrejä lusittua. Junan piti lähtee klo 20.14 mutta lipunmyyjätär jo lippua ojentaessaan ilmotti että se on kaks tuntia myöhässä. Ainakin kaks tuntia. Olipahan aikaa käydä 7elevenistä hakemassa matkajuomat ja ostamassa myös se kauan kaivattu puhelimen laturi. Samalla vehkeellä voi ladata myös iPodia! Onpa kätevä. Vois sillä ladata myös jotain viittä muuta laitetta, mitä mulla ei oo. 

Lopulta se junakin tuli, noin kolme tuntia myöhässä. Löysin paikkani ja istuin siinä tovin. Reilun 100 bahtia enemmän makso se kakkosluokan istumapaikka mitä tuttu kolmosluokka ois maksanu, mutta kannatti leikkiä hetki Kroisosta ja maksaa se. Oli sen arvosta. Oli käsinojat ja kaikki. Naapurin päälle kuolaamisen riski minimoitu. Nälkähän alko taas olemaan mutta ravintolavaunun ovella joku jannu käännytti ympäri ja sano että se on kiinni. Voe helevetti. Ostin siltä juomaa ja hiippailin nöyrästi kohti omaa vaunuani missä odotti vähän kumma näky. Jengi pyyhkeet päällä. Mulle tuli mieleen Ghostbusters ja ajattelin että ehkä ne leikkii kummituksia ja että minäki haluan, joten: 

Mää oon toi oikeenpuolimmaisin

Aamukin tuli taas, vihdoinki saa sitä ruokaa.

Aamiainen 

Oli muuten nii paskasti pilkottu ananas että ei sitte toista oo tullu vastaan. Ei oo kyllä kovin kummosia nää mun elämän ongelmat tällä hetkellä. 

Seurasi sarja junasta ulos juoksemista, metropysäkin etsimistä, sen asian pohtimista että mitäs tekis nelisen tuntia ennen ku Heikki pääsee koulusta, kirjan lukemista puistossa, pohdintaa siitä miten monen metrin päästä noi ihmiset haistaa mut ja jos tietokoneen akku kestää kuus tuntia niin miten monta tuntia puhelimen akkua voi sillä ladata USB:n kautta, ajatuksia siitä että Pluto on mun mielestä vieläkin planeetta, arviointia rakkauden määrästä suhteessa elämän mielekkyyteen sekä kysymys että mahtaako täällä olla hopeisia syömäpuikkoja. 

Lopulta pääsin suihkuun ja purkamaan ajatuksiani Ao Nangista, tuosta Kanariansaarten thai-versiosta. 

Hitaat. Viikot.

Joskus tulee viikkoja kun ei tapahdu mitään.
Tai ei ainakaan kovin paljoa.
Eikö suurin osa arkiviikoista oo sellasia? Ei se elämä siitä mihinkään muutu vaikka maanosa vaihtuukin.
Ois itse asiassa aika perseestä matkustaa niin että koko ajan pitäis tapahtua jotain.
En minä sitä halua.
Back in Bangkok, easy living.
Aika rauhallisia päiviä tuli. Ja aika rauhallisia päiviä oli. Tein asioita mitä piti tehdä ja olin tekemättä muita asioita.
Jotain asioita oli ostettavaks kummallakin jotenpa urhoollisesti bussilla MBK:n suuntaan.
Löyty sieltä kai jotai ylimääräsiäki asioita ja osa asioista mitä haettiin jäi kai löytymättä.
Mutta ei ne oo niin tärkeitä.
Matkalla sieltä pois päin Heikki ehdotti pientä metroseikkailua.
Tai jotain SkyTrain-Metro-kikkailua en minä tiedä ees millä vehkeillä liikuttiin. Sen tosin tiedän että aika monta kertaa onnistuttiin vetämään sekin homma vituiks.
Oikee juna, väärä suunta.
Väärä juna, oikee suunta. Väärä juna, väärä suunta.
Kaikki kombot tuli kokeiltua kaiketi.
Lopulta päästiin perille ja sieltä löyty tämmönen parikytä vuotta hyljättynä yksin itkenyt hotellinpoikanen:

Saa sitä massia toki mainostilaa myymälläkin

Tämänhetkinen pääsisäänkäynti..

Matoperspektiivi

Saattaa läpsähtää jos lipeää jalka

Kerrosta alempaa

Paskat laosilaiset muovisandaalit jalassa ei ollu paljo asiaa lähtee kummemmin kiipeemään. Ja myös otsalamppu on kuulemma oivallinen apuväline. Pitänee käydä revisiteeraamassa vielä.
Mitä muuta sillä viikolla tapahtu, no: oltiin syömässä yhtenä iltana ja samalla vähän metsästämässä mulle korvakoruja koska edelleen yks jäi sinne Etelä-Kiinan mereen.
Käveltiin aika kauas ja löydettiin sitte lopulta yks pubi missä oli jotai livemusiikkia.
Mitään ei tajuttu kun ne veti thaiks, mutta meininki oli hyvä. Paluumatkalla havaittiin yks ihan mieletön asia.
Koska kumpikin meistä on aika kova Ihmebantu-fani ja tää:

Tulkki

Aiheutti melko akuutin repeämisen kun vastaan tuli:

Maaperän koostumus, se on ihan A ja O. 

Maaperämuseo, hei nyt mitä vittua? Maaperämuseo? Totta kai mennään!

Tässä sitä ollaan

Yllättävän paljon siihenki vaikutti ilmankosteus ja tuuli ja lämpötilakin. Savimoreenia ei löydetty. Koitettiin sanakirjastaki ettiä mikä ois savimoreeni thaiks mutta ei vaan perkiis löytyny.

Tässä on joku Thaimaan maaperäkartta tms. Värikoodattu se oli mutta tajua nyt sitte näistä jotain. 

Hmmm.... mielenkiintoista.

Sen viikon highlightit oli aikalailla siinä.

Vung Tau

Aamulla herättiin liian myöhään kun torkku-vaihtoehto kiinnosti liikaa. Suihkut ja kuosittautuminen ja liikkeelle vaan, matkalla check-outiin tuli vastaan saksalainen tyttö joka oli myös lähdössä bussiasemalle ja kyseli haluttaisko ottaa yhteinen taksi. Säästää selkeetä rahaa, joten totta munassa suostuttiin. Sillä muute säästi vähän alle euron. Yhteensä. Ehkä noin 35c/henkilö. Mutta onhan seki jotain, tässä on kuitenki aika tiukka budjetti.
Ei tullu taksia vastaan sitte millään. Pysähdyttiin paikallisen Yamaha-skootterimyymälän eteen ja sieltä ystävällinen henkilökunta meille taksin tilas.
Se saksalainen oli menossa Saigoniin, ja sai lippunsa aikalailla heti ja helposti. Me oltiin menossa Vung Tauhun, mihin on suoria bussiyhteyksiä. Nykytiedon mukaan niitä on kaks päivässä ja ne lähtee 06.15 ja 07.15 eikä ollu juuri apua siitä kun oltiin joskus yheksän jälkeen aamulla siellä asemalla. Mutta oli siinäkin hyvä puoli: meillä oli herätys alunperin seittemältä mutta nukuttiin noin kaheksaan asti ja mietittiin siinä että hyvä kun nukuttiin, koska ei oltais silti ehditty siihen bussiin vaikka oltaiski herätty seittemältä.
Otettiin sitte bussi Saigoniin ja nyt oli sitte ahdasta. Ei mahtunu jalat mihinkään eikä kädet eikä pää. Ja taas oli joku huutelemassa "go go go" ja lopulta venattiin sen bussin sisällä yli kolme varttia että se lähti liikkeelle.
Perillä sitte paikallisbussilla paikallisbussiasemalle ja sieltä paikallisbussilla epäpaikallisbussiasemalle.

Tällästä siellä sitte oli

Pieni takaisku tuli kun järin halpoja bussilippuja ei ollut saatavilla Saigon-Vung Tau-välille, LP väitti että 40 000 dongilla pitäs päästä mutta ei kyllä löydetty mitään alle 90 000 hintasta. Ehkä ne asiat on muuttunu, mitään paikallisbussihenkisiä pötkylöitä sinne ei menny, pelkästään minivanipaskaa. Sullouduttiin sellaseen ja parin tunnin matkanteon jälkeen oltiinki perillä. Jossain. Hento merituuli kävi vasten kasvoja (oikeesti niin järjetön puhuri että ei meinant pysyy pystyssä), eikä taas mitään havaintoa mihin suuntaan pitäis mennä. Jonkilaisen suuntaa antavan karttakyhäelmän ja tienviittojen perusteella löydettiin kuitenkin se itse ranta, ja päästiin majotuksenetsintäpuuhiin.
Koko Vung Tau on ilmeisesti jonkinlainen saigonilaisten viikonlopunviettopaikka, joten hintatason uskalsi odottaa olevan vähän maltillisempi kun saavuttiin paikalle sunnuntaina. 150 000 dongia per yö per huone, varusteina ilmastointi, jääkaappi ja oma parveke. Kyllähän se käy, vaikkakin isona miinuksena oli partsin malli ja kiinnikkeiden puute koska hammokkia ei taas saanu mihinkään.
Sinä iltana ei taas kovin ihmeitä tapahtunut, syötiin ja ihmeteltiin ympäristöä ja hengailtiin.
Eikä kyllä tapahtunu kovin ihmeitä silti seuraavinakaan päivinä, eikä kyllä ollu tarkotuskaan tapahtua. Joku päivä vietettiin biitsillä:

Tälleesti

Minkä seurauksena multa katosi aallokkoon yksi korvakoru. Prkl. Ihan kauheesti noita länsimaalaisia ihmisiä ei näkyny, eikä vissiin näy muutenkaan koskaan koska rannalla ollessa joku pariskunta tuli ja halus ottaa yhteiskuvia meistä niitten kanssa.. Siistiä olla ite jonkun paikan suurin nähtävyys.
Vietnamilaiset saattaa väittää että niillä on maailman isoin Jeesus-patsas, mihin minäkin sokeasti uskoin ennen kuin kuulin että isoin onkin Puolassa (kiitos Tiina valaistamisesta), mutta päätettiin nyt silti lähtee kattomaan. On se kuitenki isompi ku se Rion versio, joskaan ei ehkä hienompi.
Matkalla tuli muuten vastaan kukkotappelu, keskellä katua, keskellä päivää:

Myllytä myllytä

Äijät kannustaa

Ei jääty kattomaan miten matsissa kävi, to the Jesus we go!

Matkalla

Siellä se on! 

Oli sinne tietysti pari porrasta kiivettävä.

Ja vielä vähän

Step by step, uu beibee. Vähän soi NKOTB päässä koko matkan

Ei se kyllä silti kovin pitkä matka ollu.

Tommi Läntinen on istunu Mooseksen vuorella, mää Jeesuksen. Tekisköhä se mustaki biisin?

Ja ennen kun päästiin tota pidemmälle, tuli taas aika olla valokuvattavana. Takana on joku 40-metrinen Jeesus-patsas ja jengi haluaa ottaa valokuvia meistä. Herätti pientä ylemmyyden tunnetta! 

Tässä Hennan kuvaussession kuvaussession saldoa: 

Joku tyyppi

Ja toinen

....jaaaa sitte vielä kolmas.

Kaks minuuttia myöhemmin tossa istuskellessa hyppäs selän taakse joku jannu ja sen kaveri otti meistä pari kaverikuvaa lisää. Mikä näitä oikein vaivaa? 

Jeesuksen ilmeisen vahvoille käsivarsille ois voinu kiivetä, paitsi ei voinu koska meillä ei ollu paidoissa hihoja. Jaa. No ei sitte mennä. 

Siitä syystä ei tullu kunnon kaupunkimaisemakuvaa. Tässä on paska sellanen: 

On tossa vähä jotai risuja eessä

Tässä on joku random kuva taas puolestaan

Jepua vartioidaan tollasella hermeettisellä tykillä. Ilmeisesti vihulaiset tulee vaan yhdestä suunnasta koska mitään kääntyvää mallia toi ei ollu... 

Kun ei saanut selkään kiivetä niin alas vaan ja ruokaa etsimään, päivän seikkailut oliki sitte siinä. 

Seuraavana aamunahan oli tilanne se että Hennan piti jatkaa matkaa ylöspäin Vietnamia ennen kun tulee viisumi-aikataulu-yhdistelmästä ongelmia, mulla ei viisumia ees ollu koska alle kahen viikon reissuille ei tarvi, joten mä päätin vaihtaa yöpaikkaa ja jäädä Vung Tauhun loppuajaksi mitä nyt Vietnamissa tulee oltua. Tai siis ei se itse asiassa alkuperänen suunnitelma ollu mutta kun noi suunnitelmat tuppaa muuttumaan niin silleenhän se lopulta sitte meni kuitenkin. Melkein. 

Löysin uuden mestan missä hengailla, sama hinta kun edellisessä mutta nyt koko huoneen joutu tietenki maksamaan yksin.. Kalliiks tulee ma kerron. 

Seuraavat päivät hengailin itekseni kokolailla koska yhtään muuta matkailijaa ei tullut vastaan ja paikallisten englannin kielen taito on.. tai siis sitä ei ole. 

Mut että meneehä se näinki

Seuraavien päivien kulku oli taas jotakuinkin tällänen: herääminen-ruokaa-hammokki-rannalle-ruokaa-hammokki-hammokki-ruokaa ehkä-nukkumaan. En valita. 

Alunperin piti lähteä viikonlopuksi Saigoniin ihmettelemään mutta ei millää jaksanu kun oli nii lunkia eikä kiinnostanu kauheesti metropolielämä. 

Koitti sekin päivä silti lopulta kun aamulla heräsin ja totesin että tänään illalla lähtee lento, kai täältä on poistuttava. 

Busseillen Saigoniin ja iltapäivä siellä, oli kuitenki vähän vielä asioita nähtäväks. Tosin osa jäi näkemättä kun asiat tapahtu taas tyypillisen rauhallisesti ja olin perillä pari kolme neljä tunta aiottua myöhemmin. 

Bussiasemalla tuli mopokuski (yllättäen) kyselemään mihin matka ja koska meinas alkaa tosiaan aika olemaan jo vähän kortilla, päätin että en lähe kikkailemaan enää busseilla vaan rysäytän suoraan skootterikyydillä sinne minne oon menossa. Hinta saatiin neuvoteltua kohdalleen ja sitte vaan matkaan. Perin vittumaista olla rinkka selässä, olkalaukku sylissä kohtalaisen kaoottisessa liikenteessä mopon kyydissä ja koittaa pysyä siinä kyydissä. Lopulta se kuski pysäytti ja alko kyselee massia. Olin vähän että mitäs vittua. Kaveri osotteli kylttiä ja huuteli että "De Tham! Pham Ngu Lao!" uudestaan ja uudestaan. Joo-o, kyllä minä tiedän että tämä on Pham Ngu Laon ja De Tham Streetin risteys mutta tiesitkö sinä että en halunnut tänne vaan aivan muualle? Totta kai se koitti nyhtää lisää massia siitä että pääsisin ihan perille asti mutta ei sitä kannata nii vakavasti ottaa. Pitää vaan päänsä ja muutaman minuutin ku jaksaa inttää nii kyllä se siitä.

War Remnants Museum oli se, minne olin menossa. Oliko vähän progandistista? Juu. Oliko panssarivaunuja? Juu. Oliko kaunista? Ei varsinaisesti. Kuvaile kahdella sanalla: Hyi helvetti. 

Tiiän yhen nimeltä mainitsemattoman Mikon joka dikkais

Kauanko sä viihtyisit tossa.. asiassa.

Agent Orange-lapsia

Loppuaika kulu keskustan mestoilla hengaillessa ja lentokenttäbussia odotellessa. 

Katolla syömässä

Kohtalaisen kovana Raatelevat Puhvelit-fanina, en voinu missata.

Koska oma muisti on yks Suomen ellei koko Pohjois-Euroopan paskimpia, ei tosiaan tolta vajaan parin viikon takaselta tulomatkalta muistunu mieleen että: ei ne bussit kulje sen iltakuuden jälkeen. Ja kun lento lähti joskus puoli kymmeneltä.. ei asiaa siihen bussiin siis. Mielessäni jo kirosin että taasko joutuu maksamaan taksista miljoonia. Pahimmillaan 10 taalaa. Kai se on vaan pakko. Kunnes Crazy Buffalon terassilla istuskellessa paikallinen mopokuski tuli juttelemaan ja kyselemään että mitäs hommaa. Saatiin siinä puljattua hinta kohdilleen, jotakuinkin 3 dollaria. Vähän vajaa. Se vielä käytti mut paikallisen lävistyspuljun kautta ku kyselin oisko tälläsiä renkuloita jostain saatavilla (sen mereen hukkaamani tilalle). Ei löytyny tosin. 

Liikennevaloissa se tarjos tupakkia ja oli muutenki aika lunkia matkustelua. 

Vaikka ei se rinkka selässä mopon kyydissä hurjastelu silti vieläkään kauheesti antanu varaa rentoilla varsinaisesti. Mutta tulomatkan kalliin taksimatkan ois voinu välttää ja päästä paljon halvemmalla, jos vaan ois tienny. Tässä vinkki kaikille jotka ei asiasta tiedä: ne mopot ei aja sinne ulkomaan terminaalin eteen koska siinä välissä on jonkinlainen tietulli ja siitä pitäs maksaa että pääsee sinne tai pois sieltä tai kumpaakin. Domestic terminal, kahen minuutin kävelymatkan päässä ja sieltä niitä löytyy kasapäin. 

Tippaaminen on ilmeisesti laitonta Vietnamissa mutta oli se nii lunki jannu että vähän tuli unohdettua ottaa noi vaihtorahat takasin. 

Sitte lentäen takasin Bangkokiin, taksilla Heikille ja se siitä retkestä.

Ku ei osaa pysyä paikallaan

Seuraavana aamuna syötiin ja kahviteltiin. Henna tais kyllä juoda teetä että onko se nyt sitte teeittelyä, sano sinä kun minä en tiedä.
Suuntala oli Ben Tre, kaupunki mistä juuri kukaan ei tiedä juuri mitään. Eikä kyllä oo juuri mitään mistä mitään tietääkään.
Majatalon ystävälliset ihmiset vei meidät bussipysäkille. Jouduttiin tosin maksamaan, oli sen verran kaukana.
Juomaostoksia ja bussiin. Oli ihan lunkia.

Körssimies arvostaa vapaamielistä tupakointipolitiikkaa paikallisliikennevälineissä

Ei muuten tullu nukuttua sillä bussimatkalla laisinkaan. Harvinaista.
Paikalliselle bussipysäkille oli taas skootteritaksikuskeja tyrkyllä. Ei haluttu moisia, kysyttiin vaan millanen matka on ja missä suunnassa se keskusta on. Kaheksan kilometriä ja tonne suuntaan, oli mopokuskin vastaus. Suunta oli kyllä täysin päinvastanen eikä matkaakaan ollu läheskään kaheksaa kilsaa. Kiitos kuitenkin neuvosta. Saatanan mulkku.
Löydettiin matkalta kuppila mihin pysähdyttiin kahveilemaan ja wi-fin armosta googlemapsailemaan missä ollaan ja mihin mennään. Saa muuten jostain syystä aika usein Vietnamissa ilmasta jääteetä ku istuu kuppilassa. Tästä pisteestä eteenpäin se ilmanen jäätee muuttu vaan paskemmaks ja paskemmaks ja sitte vielä kerran paskuuden ultimaattisen takarajan yli. Mutta on se silti ilmasta. Ja aina ne tuli juotua silti.
Pienen etsimisen jälkeen löydettiin guest house jonka omistaja ei puhunu minkäänlaista englantia. En tiedä mitä kieltä se puhu oikeestaan, niin epäselvää muminaa oli. Mutta kun se nyt osas hinnan raapustaa paperiin ja näyttää sen huoneen nii kaikki oli ok. Mulla oli tosi söpöt koira-lakanat myös omassa sängyssäni. Sydämiä ja koiria. Hennalla oli jotkut tylsät.
Oli vähän taas ostoslistaa kertynyt joten paikalliseen Coop-martiin otettiin suunta. En muista ees enää mitä sieltä piti löytää mutta sen muistan että ei niitä löytyny.
Ja jösses että se oli tylsä paikka. Vietnamin vastine Kausalalle. Ei tapahdu sitte mitään.
Ei ollu ees karaokebaaria keskustan tienoilla. Pääasiallinen ajanviete oli huudella "Hello" paikallisille jotka sitä meille huuteli. Tosin se on sanottava että ensimmäisen vuorokauden aikana ei nähty yhen ainoota länsimaista ihmistä, mikä tuntu jotenki erikoiselta.
Kyllä se ilta siinä silti kulu syödessä ja juodessa. Ja muuten! Tein sinä ensimmäisenä iltana havainnon että oli 1.3.2013, eli mulle tasan viisi kuukautta täynnä työttömyyttä. Kelpaa sitä juhlistaa paskemmassakin paikassa.
Ja oli siellä tällänen patsas:

Sosialismia parhaimmillaan

Koiralakanoiden kutsun jälkeen koitti uusi huominen ja herääminen ja sen tosiasian toteaminen että nyt on rutkasti enemmän paskasia vaatteita ku puhtaita. Mulla ei oikeestaan ollu sillä hetkellä yhtään puhdasta vaatetta. Hennasta en halua edes arvailla mutta tuskinpa tilanne kovin paljoa parempi oli. 

Pyykkikassi mukaan ja hotellin aulaan kyselemään. 10 000 dongia yhet housut ja yks paita. Saisko jonku kokonaisdiilin ku tässä on aika paljo tätä paitaa ja housua? No ei se mumiseva äijä suostunu ottamaan vastaan sitä pyykkikassia. Meinas pistää vähä taas hiilestyttämään kun siinä näköetäisyydellä oli sellanen 10kg pesukone. 

Mutta ei nyt vedetä tälläsistä herneitä nenään, kyllä ne joku suostuu pesemään. Kyselemään vaan joka paikasta. Eikä muute onnistunu missään. Käveltiin ihan tolkuttoman kauan ja sitte mietittiin että jos kuitenki vähän ruokaa hankittais ennen ku jatketaan. Meinas tulla kiukku ku oli nälkä. 

Ja sitte ei löytyny sitä ruokaa. Ei mitään mestaa missä syödä. Muisteltiin siinä Coop-martin yläkerrassa olevan joku paikka ja luovutettiin siinä vaiheessa ku oli niin järjetön nälkä. Varmasti jotai ketjupaskaa mutta ihan sama pakko syödä nyt jotain. Terassille ei voinu mennä syömään, jostain syystä mikä ei ikinä selvinnyt, sisätiloissa saatiin ruokalista eteen. Ei ollu ees loputtoman kallista, ja lista oli aika laaja. Vaan mitäs siitä laajasta listasta jos ei niistä mitään pystytä valmistamaan. Oli kaikki vihannekset loppu. Aika vähäseks jäi tarjonta. Jääkahvia ja jääteetä sai joten niitä sitte otettiin. Ja sitte taas sen pyykkikassin kanssa eteenpäin äärimmäisen vittuuntuneena. 

Lopulta päädyttiin syömään paikkaan mistä edellisiltana oltiin ostettu kaljaa. Se oli muute jännä ilta. 

Joskus melko myöhään yöllä kelattiin jos menis puistokaljalle mutta ei meillä ollu kaljaa. Löydettiin sellanen mesta mistä sitä sai mutta ku se oli lämmintä. Henna sai merkillisen hienolla elekielellä indikoitua että nyt tarvis kyllä jäitä kans. 

Joen rantaan mösmeltämään. Oivallisesti valittu paikka sikäli että vastapäätä oli poliisivene ja siinä vieressä käytiin kuitenkin rehvakkaasti kusella ja juotiin sitä kaljaa. Poliisivene huomattiin sitte myöhemmin.

Paikalle osu joku kylähullu joka tuli esittelemään jotain henkilökorttiaan. Nimi ei jääny mieleen mutta jotai tekemistä sillä jonkun Vietnamin armeijan kanssa oli ollu. 

Se jäbä puhu jotenki ees semi-ymmärrettävää englantia ja sen kanssa siinä sitte turistiin. Jossain vaiheessa see otti fillarin alleen ja lähti johonkin, vain tullakseen takasin kaljakassin kanssa mikä oli täynnä jäitä. Sitte se osotteli sitä pussia ja huus että "SOUVENIER! SOUVENIER!". Ja taas tuli se mitä vittua-fiilis. Koitti se jotain sormustaankin meille antaa mutta tuntu että nyt alkaa menemää jo vähä överiks. 

Sitte se kusi ilmeisesti alleen ja lähti meneen eikä tullu koskaan takasin. Ei muute vähentäny sitä mitä vittua-fiilistä se tapahtuma. Tästä on valokuvia mutta ne on Hennan kamerassa joten lisään heti ku saan ne itelleni.
Mutta alkohan se taas olemaan aika lähempänä aamua ku iltaa. Nukkumaan ja seuraavana päivänä kohti jotain muuta paikkaa.

Mekong delta

Oli vähän haaveissa päästä pötköttelemään hammokissa kun noissa metropoleissa oli hyvä tovi jo vierähtänyt  taas, ja pähkäilyn jälkeen päätettiin suunnata Vinh Longiin Mekongin suistoalueelle. Ehkä se on toi Kymijoen varrella kasvaminen syynä siihen että noi joet kiinnostaa jotenki aika paljon enemmän ku meret.
Kasattiin kamat ja suunnattiin kohti paikallisbussiasemaa, mistä otettiin bussi seuraavalle bussiasemalle.
Liputkin saatiin ja taas sellanen "go go go"-huutelija oli paikalla ja ohjasti meidät oikeeseen bussiin. Se oli sellanen minivan-henkinen ratkaisu ja valveutuneesti kuljimme kohti bussin takaosaa, mikä oli äärettömän hyvä ratkaisu koska jalkatilaa oli reilusti. Sitä ei paljo enempää voi varmaan tän matkan jälkeen arvostaa.
Kappas, bussissa tuli taas nukuttua.
"Perille" päästyämme ympärillä oli heti kolme mopokuskia suurin toivein huutelemassa paljon sinne on matkaa ja mitä se maksaa. Vaikka käsittääkseni ne ei tienny mihi ollaan menossa. Ei me sitä kyllä itekkään tiedetty.
Lonely Planet ilmotti että sen kaupungin bussiasema on ihan keskustassa, myöhemmin huomattiin että niihä se onkin. Me ei vaan oltu läheskään siellä.
Jalat alle vaan ja kävelemään kohti sitä keskustaa. Joku mopoukoista meinas että sinne on matkaa viitisen kilometriä vaan itepä en näihin näkemyksiin luota maanosassa missä kaikki skootteria pidemmät matkat kuljetaan skootterilla. Se ois ihan hyvin voinu olla vaikka 1km. Mutta eihä se ollu tietenkään, jotakuinki varmaan se 5km arvio osu hyvinki oikeaan.
Johonkin keskusta-alueen tuntumaan päästyemmä päätettiin istua alas hetkeksi ja juoda jotain ja miettiä myös vähän tarkemmin että mihin tässä ollaan menossa.
Oli aika kuuma ja rinkka ja muut kamat messissä tietenkin, se oli ehkä elämäni paras Coca-Cola. Tässä on kuva siitä:

Sitä juodessa tuli juttelemaan joku naisihminen, kertoili että sillä on siinä läheisessä saaressa semmonen homestay-paikka ja anto kaikenmaailman esitteitä siitä. Vaikutti iha mukavalta ihmiseltä mutta ei oltu ihan varmoja vielä siinä vaiheessa muutenkaan että mitä tässä elämässä tapahtuu, niin ei luvattu mitään. Otettii puhelinnumero ja sanottiin että kattellaan. Hintaha se oli taas mikä vähä jätti arvailujen varaan sen miten kannattais toimia, oli nimittäi 250 000 dongia per naama eli melkein 10e.
Päätettiin jatkaa matkaa ja käydä kyselemässä vähän hintoja muualtakin.
Ei vaan ollu kovin viihtyisä mesta se kaupunki ja teki mieli sinne saareen.
Ja kun sen homestay-mestan hintaan sisälty kuitenkin kaks ruokaa, kuljetus sinne saarelle (lautalla mikä ois ainaki LP:n mukaan maksanu nelisen euroo), kuljetus siitä satamasta skodella sinne itse paikkaan ja sitte kaikki noi matkat toisinpäin kun lähdetään pois, ei se sitte enää tuntunutkaan niin kalliilta.. Satuttiin törmäämään siihen samaan leidiin sitte siinä lähtölaiturin tuntumassa ja se kerto että siskonsa tulee meitä noutamaan kun päästään perille. Lautalle vaan.

Skoottereilla on etuajo-oikeus

Sieltähä se siskoihminen tuliki heti huutelemaan kun päästiin vastarannalle. Skootterin kyytiin ja ei muuta ku menoks. Harmittaa kun en ilmeisesti oo ottanu kuvaa niistä teistä, oli meinaan kohtalaisen kapeita. Ja rinkka selässä sen skootterin kyydissä: ei tarvinu paljo pelätä nukahtavansa. 

Kovin kummonen matkaha se ei ollu silti, muutamassa minuutissa oltiin jo perillä. Meidät ohjattiin odottelemaan pöytään ja juomaan teetä kun huonetta pistetään kuntoon. Siihen alkuperäiseen tarjoukseen sisälty myös sellanen ehto että jos ei tykätä siitä paikasta niin ne nakkaa meidät ilmaseks takasin sinne mistä lähdettiinkin. 

Mutta kyllä se näytti aika hyvältä jo siinä heti terassilla istuskellessa, muutama hammokki oli viritelty jo valmiiks että omaa ei ehkä tarvis ees kaivaa esille. Sinne sitä sitte jäätiin. Kun tyttö ja poika matkustaa yhdessä on ilmeisesti lähtökohtaisena oletuksena että tässä on jonkinlainen pariskunta kyseessä, niinpä huoneessa oli vaan yks sänky. Mutta koska siellä nyt kuitenkin oli sänky, oltiin että joo joo käy käy. 

Oli muuten melkein yhtä simppeli ku se mun ja Heikin kämppä Don Detillä: oli sänky, tuuletin ja valokatkaisin. 

Ja vähä harvat seinät: 

Tiivistys, sana mitä ei ilmeisesti voi kääntää vietnamiksi.

Moskiittoverkko löyty ja DEET:iä oli messissä joten hyvin sinne uskalsi jäädä. Eikä ne itikat vieläkää pistä mua. Ja sen lisäks oli seinillä sen verran paljon gekkoja että lentäviä asioita ei jaksanu ees ajatella. 

Oltais saatu ilmaseks fillarit lainaks myös mutta vaikutti sen verran pieneltä mestalta koko saarikompleksi että päätettiin lähtee kävelemään ympäriinsä, kun vesivarannot oli aika mitättömät ja tarvi ostaa lisää koska sitähä näissä oloissa kuluu aika rutkasti. 

Tämmösiä löyty 

Tekis mieli soudella

Lippu liehuu ja jonkilainen propaganda soi 

Jäbät lennätti leijaa ja ruokki kaloja. 

Aikamme seikkailtuamme huomattiin että ei kyllä tiedetä yhtään missä ollaan. Tai miten pitkä matka sieltä on mihinkään. Samalla huomattiin että kello alkaa olemaan aika paljon ja aurinko melko vahvasti laskusuunnassa. Katulamput on jotain ihan neverheard niillä nurkin. Eikä sitä vettäkään saatu vielä hankittua ja ruoka-aika alko uhkaavasti lähestymään. Saarikompleksi oliki vähä isompi ku miltä se ensin vaikutti. 

Kyllä me sitte kuitenkin auringonlaskun aikoihin perille löydettiin ja ruokaakin saatiin. Sitä vettä ei tosin silti huomattu ostaa. 

Samaan aikaan samassa paikassa majottu joku hollantilaispariskunta jotka oli arvuutellu mitä kieltä me puhutaan keskenämme. Toinen veikkais venäjää, toinen jotain skandinaavista kieltä, ehkä ruotsia. Aika hyviä arvauksia kun tavallaan Suomi on siinä vähän välissä, ainaki maantieteellisesti. 

Ruokailun jälkeen siirryttiin niihin hammokkeihin lukemaan ja olemaan, mulle heräs jostain syystä vähän sellanen fiilis jos käviski Malesiassa ja Hennan Lonely Planetin SEA On A Shoestring oli aika oivallinen opus aiheen tutkimiseen. 

Ja koska kyseessä oli tosiaan tollanen homestay, siellä oli se koko perhe mestoilla pyörimässä. Myös tuoreimman sukupolven edustaja, josta Henna sai välittömästi ystävän iPadin kanssa: 

Nyt on jännää

Sama jätkä muute istu aiemmin samana iltana pahvilaatikossa ja hakkas sitä laatikon ulkosivua puukolla samaan aikaan... Se toiminta tosin loppu aika nopeesti kun sen äiti totes tilanteen. Hieno nuori herrasmies. 

Jotain tunteja siinä kulu ja sitte oli aika nukkua. Samana iltana päätettiin että huomenna matka jatkuu, sitä ei vielä ihan päätetty että mihin se jatkuu. Parempi olla suunnittelematta liikaa. 

Vietnam

Niin tosiaan, tuli ostettua lento Vietnamiin ja toinen takasin sieltä Thaimaahan.
Tietyllä tasolla siinäkin kuviossa oli jotain viisumipolitiikkaa mukana, koska tosiaan tuorein Thaimaan viisumini ois menny umpeen alle viikon päästä mun lähdöstä, ja toisaalta myös tuli yritettyä ajatella asioita vähän pidemmälle. Se yritys meni täysin reisille tosin enkä ees enää muista mikä se alkuperänen ajatus oli. Jos siinä sellasta ees oli. Kai siinä oli. Ei ehkä ollu silti vaikka niin haluaisin kuvitella.
Air Asian lennonvarausjärjestelmä oli aika hyvä, noin niinku teorian tasolla, ei toiminu käytännössä tosin yhtään. Piti pystyä hankkimaan kaikki tarvittavat asiakirjat maililla tai tekstiviestillä, tekstiviestipalvelu ei toiminu jostain väärinkäytössyistä yhtään. Maililla tulleista asiakirjoista puuttu se viivakoodiasia.
Taksilla vaan ajoissa kentälle, ehtiihän sen check-inin sielläkin tekemään ku on niitä itsepalveluautomaatteja. Mun kohdalla ne tosin ei toiminu niin ihan standarditsekkauksella lennolle.
Lennon kestosta ei oo kyllä taas mitää havaintoa, kai se jotai 45 minuutin ja reilun tunnin välissä oli, mää nukuin onnellisesti taas jo ennen kun kone irtos kiitoradasta.
Ho Chi Minhistä, jota kyllä aion itse kutsua Saigoniksi, oli aika paljolti kuultuna huhuja että taksikusettajaa löytyy lentokentältä melko tehokkaasti. Sillälailla että ne huutaa "ei mee enää bussia mihinkään, ota taksi neljällä kymmenellä dollarilla".
Itsepä valveutuneena matkaajana tsekkasin asian etukäteen, ja 6000 Vietnamin dongilla pääsee bussilla just sinne minne mä olin menossa. Sikäli kun yks euro on 27 000 dongia, se matkaha on vähän vitusti halvempi ku tarjottu neljänkytä taalan taksi.
Mutta siinä missä taksikusettajat taas oli oikeassa, oli se että niitä busseja ei Oikeesti menny enää sinä päivänä.
Lentokenttä minkä matkustajakapasiteetti on jotain 15 miljoonaa vuodessa, ei omaa bussilinjaa keskustaan enää iltakuuden jälkeen. What is this shit?
Onneks tiesin millanen matka siitä on keskustan tienoille ja osasin sitä myöten neuvotella takseista, päädyin lopulta ihan legiitin taksifirman autolla matkaamaan hintaan 8 dollaria. Mikä oli silti helvetin kallista sekin, palaan tähän asiaan Vietnamista poistumisen yhteydessä.
Hennan kanssa oltiin sovittu treffaamamme Pham Ngu Laon, paikallisen backpacker ghetton, nurkilla mistä kyseinen neiti oli meille jo hotlan buukannu seuraavaksi yöksi.
Ja sitte se tapahtu. Ensimmäinen kadunylitys Vietnamissa. Jos tuntu jo Bangkokissa välillä mahdottomalta ylittää katua niin Saigon oli kyllä vielä jotain vähän lisää siihen.
Kuva ei oo enemmän ku tuhat sanaa tässä tapauksessa kyllä:

Skootteriluku liikkuu miljoonissa

Koska ei oltu nähty toisiamme muistaakseni ehkä marras- tai joulukuun jälkeen ja kumpiki oli ehtiny jo olemaan hyvän tovin reissussa, se ilta meni kokolailla koetun kertaamisek ja lähikuppiloiden kiertämiseks. 

Koko reissun ainoo negatiivinen asia mitä on tapahtunut olikin se kun tuli koettua eräänlainen ryöstöyritys. 

Jonki verran toi wikitravel ja muut matkustusinformaatioasiat oli varotellu että ei pitäs kantaa yhdellä olalla kameraa tai olkalaukkua, koska voipi käydä niin että tulee skootteri ja ohi ajaessaan nappaa kiinni. Joten ei kannettu. Mutta ei auttanu silti sekään. 

Siinä aamuyön tunteina matkalla hotelliin joku koitti matkatoverini olkalaukkua tolla metodilla itselleen hankkia ja kumoonha siinä mentiin. 

En tiedä mitä se ihminen ajatteli koska se laukku tosiaan ei ollu yhdellä olalla, kai se kuvitteli että se hihna menee läpi ihmisestä tai jotain. En tiedä. 

Hotellille sitte suorittamaan paikkausoperaatiota ja pienen hämmennyksen vallassa ihmettelemään että mitäs tässä nyt just tapahtu. Säikähdyksellä ja pintanaarmuilla siitä onneks selvis, eikä menny usko elämään ja ihmisyyteen. 

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Saigonista seuraavana päivänä, mutta edellisyön tapahtumat sai aikaan sen että nukuttiin johonki iltapäiväkolmeen asti eikä kyllä jaksanu liikkua sitte mihinkään. 

Käytiin kaupunkia kattomassa ja syömässä ja se oliki sitte siinä.

Mutta tämmösen jännän väriä vaihtavan talon näin. 

Ensin se oli sininen..

...no sitte se onki vihree! Mieletöntä.

Pienestä sitä ihminen innostuu toisinaan. 

Pahoittelut surkeesta kuvanlaadusta mutta halusin jakaa tän kalalaivan kanssanne

Reunification Palace. Fengshuit kohdallaan. 

Joen rannassa

Illan mittaan punottiin myös vähän juonia jatkosta ja seuraavana aamuna niitä juonia sitten toteutettiin.

Mutta jatkan siitä sitte myöhemmin kun nyt ei oo tarpeeks reipas olo tälläseen toimintaan.